On varmaan jo korkea aika kirjoitella tänne kuulumisia pitkän poissaolon jälkeen. Olen kai yrittänyt odottaa, että minulla olisi jotakin mukavaa sanottavaa, tai että kiukkuni laantuisi niin, että saisin edes jotenkin jäsennellysti kerrottua tunteistani. Minua on nimittäin loukattu verisesti - pahemmin kuin koskaan aiemmin elämässäni.
Vapusta piti tulla mukava. Tai no, vähintäänkin neutraali. Olimme mieheni kanssa suunnitelleet jäävämme kotiin, sillä meillä molemmilla oli yllinkyllin opiskelutehtäviä hoidettavana. Vappuaattoaamuna aurinko paistoi kesäisesti ja heräsimme hyvällä mielellä. Tarkoitus oli käydä kaupassa ostamassa simaa, munkkeja ja hyvää ruokaa viikonlopuksi sekä pino leffoja ja asettua sitten viettämään työntäyteistä vappua ulkoilu-, ruoka- ja leffataukoja lukuunottamatta.
Aamupalapöydässä aloin kuitenkin muistella viime vappua mieheni perheen luona: hänen iloisia pikkusisaruksiaan, trampoliinia pihalla, seuraa ja hauskanpitoa. Hetken keskustelun jälkeen päätimme noin tunnin varoitusajalla pakata laukkumme ja lähteä rautatieasemalle. Iloisina hyppäsimme junaan. Viipyisimme vain yhden yön, viettäisimme vapun hauskassa seurassa ja tulisimme heti vappupäivänä takaisin tekemään tehtäviämme.
Toisin kävi. Vappuaattopäivä ja -ilta menivät vielä ihan mukavasti, lukuunottamatta pientä sanaharkkaa mieheni ja hänen äitinsä välillä. Vappupäivänä mieheni äiti sitten päätti keskustella kanssamme elämästämme. Mieheni ei juurikaan kerro hänelle asioitaan, mutta minä uskon (tai siis uskoin) avoimuuteen ja olin kertonut hänelle rehellisesti niin rakkaimpani kuolemasta kuin tietyistä ongelmista, joita miehelläni on.
Anopintekeleeni avatessa keskustelun mieheni poistui pian paikalta, mutta minä jäin kuuntelemaan. Keskustelu (tai anopintekeleeni yksinpuhelu) liukui huomaamatta mieheni kireydestä meidän elämäämme ja siitä minun historiaani. Yhtäkkiä kuulin mieheni äidin sanovan asioita, kuten "elämän vain täytyy jatkua, ei suruun voi jäädä asumaan.." "ette te voi olla toistenne terapeutteja" "kyllä sinun täytyy jatkaa elämääsi" "sinun surusi varmasti rasittaa suhdettanne, ymmärrätkö?" "vaikka miehesi ei sitä myöntäisi, tai edes tiedostaisi, häntä varmasti vaivaa ja hänen ärtymystään voi lisätä se, että sinä rakastat ja ikävöit toista ihmistä, vaikka sinulla onkin oikeus tunteisiisi..." "käytät kaiken energiasi suremiseen, eikä sinulle jää voimia mihinkään muuhun..."
Minusta tuntui, kuin minua oltaisi potkaistu vatsaan. Mieheni äiti on nähnyt minua korkeintaan kerran parissa kuukaudessa, ja viimeksi olimme heillä kylässä uutena vuotena. Hän ei tiedä juuri mitään minun ja mieheni arjesta. Olen kyllä kertonut hänelle, ettei meillä läheskään aina ole helppoa ja etten aina voi hyvin. Mutta olen kyllä jatkanut elämääni rakkaimpani kuoleman jälkeen. Minullahan on avopuoliso ja pieni koiravauva. Käyn töissä ja yritän opiskella. En ole ollut sairaslomalla muutamaa viikkoa enempää rakkaimpani kuoleman jälkeen. Kirjoitan blogiini valopilkuista, jotta en unohtaisi hyviä asioita elämässäni. Nauran Nellalle ja iloitsen lenkeistämme ja yhteisistä hetkistä mieheni kanssa. Olen aktiivisesti hankkinut itselleni apua: syön lääkkeitä ja käyn psykologilla, psykiatrilla ja yleislääkärillä. Puhumme mieheni kanssa asioistamme, ja hän suhtautuu kultaisesti minun menetykseeni. Kodissamme saa olla valokuvia edesmenneestä rakkaimmastani, ja saan kertoa miehelleni asioita entisestä puolisostani. Mieheni hymyilee lämpimästi, kun kerron, kuinka rakkaimpani olisi jossakin arjen tilanteessa toiminut, tai mitä hän olisi sanonut koheltamisestani. Arvostan ja rakastan miestäni suuresti juuri tästä erityislaatuisesta hyväksynnästä ja haluan luottaa häneen, kun hän vakuuttaa, että edesmennyt rakkaani saa olla tällä tavalla läsnä elämässämme. Sitten anopintekeleeni kehtaa tulla kyseenalaistamaan tämän kaiken, eikä sulje suutaan, vaikka sanon, että hänen kommentinsa loukkaavat minua, ja etteivät asiat ole niinkuin hän väittää. En myöskään koe enää "aktiivisesti" surevani rakkaimpaani. Pikemminkin jäljellä on masennus kaikista niistä raskaista sairauden, pelon ja kuoleman varjostamista vuosista, joita rakkaimpani kanssa elin. Vuosista, joista anopintekeleeni ei tiedä yhtään mitään.
Tuon keskustelun jälkeen en voinut muuta kuin itkeä katkeraa itkua mieheni sylissä. Itkin sitä, että mieheni äiti kehtasi puhua minulle tuolla tavalla sekä sitä, että olin ikinä mennyt avoimesti kertomaan hänelle tunteistani, kun hän sylkee kaiken kertomani päin naamaani kuvitellen tietävänsä elämästäni ja suruprosessistani enemmän kuin minä itse.
Emme tulleet alakertaan muiden seuraan yli tuntiin. Sillä välin paikalle saapui mieheni äidin sisko, jota en ollut koskaan aikaisemmin tavannut. Hän oli kylläkin täysin yllättäen ottanut minuun yhteyttä sähköpostilla, kun oli kai jotakin kautta kuullut menetyksestäni, ja keksi sitten kertoa kuinka hänen kipunsa on Jumalalle vuodatettu ja kuinka hänen tielleen on lähetetty enkeleitä - sekä "oikeita" että ihmisten muodossa. Hän kyseli, uskonko johdatukseen ja pohdiskeli omaa merkitystään minun elämääni. Edelleen - en ollut koskaan tavannut koko ihmistä, emme olleet koskaan puhuneet puhelimessa, enkä tiedä hänestä mitään. Olin samaan aikaan suunnattoman ärtynyt ja hämilläni tästä yhteydenotosta, enkä sitten osannut tai sinänsä halunnutkaan vastata hänen viestiinsä.
Nyt hän sitten oli tullut mieheni vanhempien luokse ja tunki samantien tervehtimään meitä makuuhuoneeseen, jossa edelleen yritin niellä pettymystäni mieheni äidin käytökseen. Mieheni täti vaikutti aluksi ihan mukavalta. Hän kävi tervehtimässä, katseli hetken väsyneitä ja itkuisia kasvojani ja lähti sitten pois. Hetken kuluttua hän palasi, ojensi minulle sielunhoitajien kirjoittaman kirjan "Sydämen lohduksi", kertoi, kuinka siitä oli joskus ollut hänelle apua ja vaati sitten minua lähtemään kanssaan kävelylle. Sikäli, etten tunne häntä lainkaan ja hänen sisarensa oli juuri osoittanut minulle, ettei ollut luottamukseni arvoinen, en tuntenut suurta halua lähteä tädin kanssa yhtään minnekään. Toisaalta olen hyvin avoin, pidän puhumisesta ja minulla on paha tapa hakea kipuuni lohtua, jos sitä vähänkään on tarjolla. Jokin sisälläni sai minut kuitenkin vaivalloisesti kieltäytymään ehdotuksesta ja purskahtamaan samantien itkuun.
Mieheni pyysi tätiään poistumaan, ja sain vielä hetken keräillä itseäni, kunnes päätimme lähteä ulos muiden seuraan. Tiedostin, etten todellakaan ollut antanut hyvää kuvaa itsestäni mieheni tädille, enkä myöskään ollut oma itseni tavatessamme. Niinpä hakeuduin pahaa aavistamatta hänen seuraansa pihalla - vain saadakseni uuden potkun vatsaani.
Täti alkoi välittömästi jutella minulle, kuinka oli kuullut menetyksestäni ja halusi sanoa minulle, että "surussa voi viipyä, mutta suruun ei saa jäädä asumaan" Mistä ihmeestä hän oli saanut päähänsä, että "asun" surussani??? En ollut kertonut hänelle mitään elämästäni. Hän jatkoi suuren viisautensa jakamista todeten, että mikäli jään suruuni, saatan menettää jotakin hyvää, mitä minulla nyt on. Samalla hän nyökkäsi kohti miestäni, joka seisoi kauempana kuulomatkan ulkopuolella. Haukoin henkeäni.
Täti jatkoi kyselemällä uskonko Jumalaan ja mitä edesmennyt rakkaimpani oli sanonut minulle ennen kuolemaansa (oliko hän toivonut, että jatkaisin elämääni). Tässä vaiheessa kyyneleet alkoivat taas tulvia silmiini, kun ajattelin viimeiset viikkonsa sairaalassa virunutta rakkaimpaani, joka tuona aikana oli liian väsynyt kyetäkseen puhumaan. Kerran, hiukan virkeämpänä päivänä hän tarjosi minulle omenaa. Hän ojensi tyhjää kättään minua kohti ja sanoi, että voisin ottaa omenan, jos haluaisin. Sanoin pala kurkussa, että rakkaimpani voisi itse syödä omenansa, mutta hän vastasi, että voisi kyllä kuoria itselleen uuden. Hän, joka makasi puoliksi halvaantuneena sairaalasängyssä ja sai ravintonsa lähinnä letkun kautta suoneen.
Niin minä sitten seisoin mieheni tädin vieressä keskellä mieheni vanhempien kotipihaa kyyneleet silmissäni ymmärtämättä, kuinka tämä ventovieras saattoi puhua minulle näin. Sain soperrettua hänelle, että minua loukkasi suuresti se, että hän, joka ei minua tunne, eikä asioistani mitään tiedä, tulee sanomaan minulle, etten saa jäädä asumaan suruuni, kun en niin edes tee. Hän kysyi "miksi sinä sitten itket?" Kerroin itkeväni, koska anopintekeleeni oli loukannut minua. Se ei kuitenkaan vaikuttanut tätiin, vaan hän alkoi kertoa, kuinka hän on ollut kaksikymmentä vuotta hoitajana ja istuu viikoittain jonkun kuolinvuoteen vieressä ja että hän tietää mitä kuolema on. Sain sanotuksi, ettei hänen puolisonsa ole kuollut ja juoksin itkien ja raivoissani sisälle. Mieheni tuli perässä ja piti minua jälleen sylissään vaatien minua kertomaan, mitä minun ja hänen tätinsa välillä oli tapahtunut.
Ennen kuin huomasimmekaan täti oli kiivennyt perässämme yläkertaan ilmeisen valmiina toiseen erään. Hän alkoi huutaa meille siitä, kuinka hän tietää kuolemasta ja surusta ja toisti edelleen, etten saa asua surussani. Siinä vaiheessa menetin itsehillintäni. Huusin kaikella voimallani (ja minusta todella lähtee ääntä), että minulla ei olisi miestäni, koiraani, kotiani, työtäni tai yhtään mitään, jos asuisin surussani. Hän jatkoi huutamistaan ja viimeiset sanat taisivat olla, että pilatkaa vain elämänne... Mieheni ajoi hänet pois yläkerrasta. En pystynyt ymmärtämään tapahtunutta. Tärisin vihasta ja itkusta. Mieheni ilmoitti, että me lähtisimme samantien kotiin. Kädet vapisten työnsin tavaroitani matkalaukkuun.
Mieheni kävi kyyneleet silmissään pyytämässä veljeään lähtemään meille kuskiksi. Mieheni äiti kulki perässämme huutaen, että hänen siskonsa oli tehnyt arvion "tilanteestamme" ja toiminut sen mukaan. Emme kestäneet kuulla enää sanaakaan ja kävelimme itkien laukkuinemme ja koirinemme läheiselle bussipysäkille odottamaan mieheni veljeä, joka onneksi ajoi meidät kotiin asti. Illalla mieheni täti laittoi miehelleni viestin, jossa pahoitteli, sitä, että oli aiheuttanut miehelleni (siis miehelleni, ei minulle) pahaa mieltä, mutta ilmoitti, ettei kadu sanojaan. Hän ilmoitti jokaisen surevan käyvän läpi viisi vaihetta ja valisti miestäni, että minä olen ilmeisesti jäänyt yhteen niistä. Yritin raivoissani soittaa tädille heti viestin saatuamme, mutta hän ei vastannut puhelimeen.
Seuraavana päivänä sain hänet kiinni puhelimella ja totesin jäisellä äänellä hänen loukanneen minua suuresti ja kysyin, aikooko hän pyytää anteeksi. Hän ilmoitti minulle, ettei hänellä ole mitään anteeksipyydettävää. Hän on kuulemma elämässään keskustellut lukuisten ihmisten kanssa ja minä olen ainoa, joka on loukkaantunut. Hän kertoi kahdenkymmenen vuoden hoitajakokemuksellaan, että minua on kohdeltu silkkihansikkain ja paapottu rakkaimpani kuolemaan liittyen ja nyt en kestä, kun hän sanoo asioita suoraan. Sitten hän toivotti minulle hyvää loppuelämää. (Edellisenä päivänä hän oli lässyttänyt minulle, kuinka hän haluaa olla minua ja miestäni varten olemassa ja kuinka me voisimme koska tahansa tulla kylään heidän saunamökkiinsä.) En voinut uskoa korviani, mutta toivotin myöskin hyvää loppuelämää sekä onnea ihmisten kohtaamiseen hoitajantyössä.
Pari seuraavaa päivää kihisimme mieheni kanssa kiukusta ja yritimme purkaa asiaa keskenämme sekä mieheni äidin kanssa puhelimessa. Nyt olemme kai ihan hyvissä väleissä mieheni ydinperheeseen, mutta tädistä ei ole kuulunut enää mitään. Mieheni totesi, ettemme ole missään tekemisissä hänen kanssaan, ellei hän joskus vaivaudu pyytämään vilpittömästi anteeksi.
Onneksi vapustamme seurasi kuitenkin jotakin hyvääkin: olemme mieheni kanssa olleet läheisemmät kuin aikoihin. Minusta tuntui hyvältä, että hän puolusti minua äitiään ja tätiään vastaan, ja että hän otti ohjat käsiinsä ja järjesti meidät samantien kotimatkalle, kun tilanne räjähti käsiin. Lisäksi hän soitteli jälkikäteen äidilleen ja tädilleen ja yritti saada heitä tajuamaan, kuinka he olivat minua loukanneet. Ilmeisesti nämä siskot ovat kuitenkin kuin kaksi marjaa, eikä heidän paksuihin kalloihinsa saa taottua mitään, mitä he itse eivät halua nähdä.
En voi mitään sille, että kiukku alkaa edelleen pulputa pintaan, kun vain ajattelenkin vapun tapahtumia. Niin että anopintekele ja anopintekeleen sisko saavat haistaa piiiiiitkääään paskan. Ja jos anopintekele (siskolleen en puhu enää mitään) sattuu tästä eteenpäin kyselemään kuulumisia, niin tiedoksi vain, että minulle kuuluu hyvää. Asiat eivät voisi olla paremmin. Yhtenä aamuna heräsin, enkä enää ollut tippakkaan masentunut. En syö enää isoja vaaleanpunaisia, heliseviä kapseleita, eikä minun tarvitse käydä lääkärissä. En taida edes muistaa edesmenneen rakkaimpani nimeä. Tuntuu kuin hänen kuolemastaan olisi kymmenen vuotta. Opinnotko? Voi, ne etenevät vauhdilla. Lukeminen ei tuota minkäänlaisia ongelmia - minähän rakastan sitä. Ja minun ja mieheni suhde on mitä parhain. Hänelläkään ei ole mitään ongelmia itsensä kanssa. KAIKKI ON HYVIN.
"Voinko puhua suoraan?
Vai kuuluuko mun teeskennellä?
Sanoa, että on hauskaa,
vaikka kaikki menee päin persettä.
Ja jos ihan totta puhutaan,
en jaksais puhuu ollenkaan."
(Irina: Miksi hänkin on täällä?)
Meidän pieni hauva, kesä ja aurinko.
