Kuka auttaa vois?

Voi sentään. Takana mukava ja toimelias viikonloppu. Sisko kyläilemässä. Aurinkoisia ulkoilupäiviä. Shoppailua. Leffoja ja herkuttelua. Tieto myönnetystä apurahasta. Ja päiväunettomuusputki senkun jatkuu.

Mutta silti nyt ahdistaa. Sisko lähtee huomenna. Pari työpäivää tiedossa. Gradun aihe hukassa. Metodiseminaari aloittamatta. Tenttikirjat lukematta. Pelkään, etten riitä. Pelkään, etten hallitse elämääni. Pelkään, ettei minusta ole tähän.

Haluan valmistua. Haluan töitä. Haluan moottoripyörän. Haluan elää.

Ja silti ahdistaa. Pelottaa. Haluan aikalisän. Haluan peiton alle. Haluan, ettei kukaan voi vahingoittaa minua. Haluan olla turvassa. Haluan olla kaikkien vaatimusten ulottumattomissa. Haluan, että rintaani lakkaa puristamasta.

Haluan elää pelkäämättä ja murehtimatta. Tervehtyä. Nauttia. Nauraa. Tehdä. Olla. Riemuita.

"Kuka auttaa vois
kuka veis mut pois
kuka kanssain uutta lois
suojaksein kilven tois
heti huomenna"

(Simo Santapukki: Seurataan johtajaa)

Uusia alkuja

ENNÄTYS!!! Tämä on kolmas päivä peräkkäin ilman päiväunia! Se on minulle suuri saavutus, sillä usein minulta kuluu peräti viisi arvokasta tuntia päivästä nukkumiseen.

Nyt olen ulkoillut Nellan ja mieheni kanssa, ja eilen pidimme spontaanin siivouspäivän. Saimme kotimme paljon parempaan järjestykseen, pakkasimme turhaa krääsää laatikoihin, ja minä sain vihdoin heitettyä kuolleet huonekasvini pois. (Pidän kasveista ja jaksoin hoitaa niitä, kunnes vahingossa ylikastelin toisen orkideani. Ratkaisuni ongelmaan oli pelastaa muut kasvit samalta kohtalolta jättämällä ne käytännössä kokonaan kastelematta. Tämä hätävarjelun liioittelu koitui useimpien kasviparkojen kohtaloksi. Vain muutama sinnikkäin selvisi talven yli.) Kodista tuli siis eilen siistimpi, ja meillä oli hauskaa. Siivouspäivään kuului myös siivouspäivällinen: pakastepitsaa, limsaa ja jälkiruoaksi jäätelöä. Hmm... Ehkä pitäisi siivota useamminkin.. :)

On ollut suunnattoman ihanaa tuntea itseni virkeämmäksi. En tiedä, onko syynä uudet lääkkeeni vaiko ehkä auringonpaiste, joten olen hurjan kiitollinen kummastakin.

Tänään oli ensimmäinen työpäiväni uudessa työpaikassani. Minulla oli oikein mukavaa ja tunsin onnistuneeni muutamia yksityiskohtia lukuunottamatta.... Ensinnäkin, päädyin taas juomaan väkisin kupillisen kahvia, vaikka edelleen vihaan kahvia. (Minulta ei taaskaan kysytty, haluanko sitä, enkä sitten saanut suutani auki. Huomenna marssin paikalle teevalikoimani kanssa...) Sitten sain ylpeänä olla uskottu mies! En sitten tiedä, kuinka uskottavaa oli, ettei uskottu mies onnistunut nitomaan kolmea arkkia paksumpia paperinippuja toimiston vain hiukan vaatimattomalla nitojalla... Lisäksi uskottu mies täytti iloisena oma-aloitteisesti printterin melkein kartonginvahvuisilla paperiarkeilla, kun ei heti huomannut vieressä olevia normaaleja papereita. No, tulipahan vahvoja valtakirjoja.. :) Muuten onnistuin kai olemaan suhteellisen uskottava uskottu mies.

Tänään alkoi paitsi minun uusi työsuhteeni, myös Nellan koulunkäynti. Nella osoitti olevansa, jos ei kuuliaisin, niin ainakin äänekkäin oppilas haukkumalla paikalle saavuttuaan viisi minuuttia taukoamatta. No, nyt on ainakin varmistettu, että pentukurssin kaikki muut jäsenet ovat hauvamme huomanneet. Muutenhan kaikkia muita vähintään puolet pienempi neiti voisi vaikka jäädä jalkoihin...

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...

Tänään olen käynyt mieheni kanssa onnistuneissa treeneissä, Nellan kanssa citymarketissa ostamassa ketjurasvaa polkupyörään (auringonpaisteesta ja kuivista kaduista inspiroituneena) sekä taas kerran Nellan kanssa merenrannassa. Koska olen useaan otteeseen hehkuttanut aurinkoisia lenkkejämme ja Nellan tekemisiä, ajattelin nyt kertoa muista asioista, joita näimme ympärillämme. Tai siis minä näin. Nella ei tainnut kiinnittää huomiota asioihin, jotka saivat minut nauramaan.

Tässä siis näköhavaintoja päivälenkiltämme.

Isä, joka oli lähtenyt lastensa kanssa ulos. Isä itse ajeli tyytyväisenä hymyillen kauko-ohjattavalla formula-autolla asfaltoidulla koripallokentällä. Pojat (noin 5- ja 7-vuotiaat) nojailivat tylsistyneinä koripallotelineeseen eivätkä osoittaneet pienintäkään kiinnostusta sen paremmin isäänsä kuin autoakaan kohtaan.

Kaksi sorsanpyllyä vierekkäin pystyssä rantavedessä. Taisi olla pariskunta lounaalla...

Identtinen pyöräilijäpariskunta. Tämä nuoripari oli sonnustautunut täsmälleen samanlaisiin tummansinisiin pyöräilytakkeihin ja tiukkoihin mustiin pyöräilyhousuihin. Jopa harmaat miestenmalliset maastopyörät näyttivät erehdyttävästi samanlaisilta. Luulin, että pariskunnat alkavat vasta vanhemmalla iällä muistuttaa toisiaan...

Illalla kotona oli sitten Nellan vuoro kummastella maailman ihmeellisiä asioita... Istuimme tapojemme mukaan Nellan kanssa korituolipesässäni. Yhtäkkiä Nella alkoi murista vaimeasti tuijottaen herkeämättä eteisen ulko-ovea. Käännyin hämmästyneenä katsomaan, mistä oli kyse. Huvittuneena huomasin, että selkämme taakse laskeva ilta-aurinko piirsi varjomme suoraan eteisen oveen. Ovessa näkyi ikkunalaudalla oleva tulppaanikimppu sekä Nellan pystykorvainen siluetti. Nellan murina yltyi, kun ovessa yhtäkkiä näkyi myös vilkuttava käteni.

"Auringossa aina varjo seuraa kulkijaa.
Kun päivä painuu pilveen, niin varjo katoaa.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa,
se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa."

(Pirkko Koskimies - Marjatta Pokela: Ihme ja kumma)

Niin paljon valopilkkuja, että tarvitsee kohta aurinkolasit

Ihanaa! Edellisen kirjoitukseni jälkeisiin päiviin on mahtunut vaikka kuinka monta valopilkkua!

Unohdin viimeksi mainita, että täydellisen merenrantalenkkimme jälkeen jaksoin tehdä meille pitsan. Söimme pitsaa olohuoneen lattialla ja katselimme samalla Kaunottaren ja Kulkurin reilusti yli viidentoista vuoden tauon jälkeen. Nauroimme elokuvalle vilpittömästi. Oli hauska nähdä lapsuudesta tuttu elokuva aikuisemmin silmin. :)

Eilen kävin Nellan kanssa kahdestaan merenrannassa, sillä mieheni teki taas kerran kiireessä palautettavia tehtäviään. Kuvittelin, ettei rantalenkki voisi olla toista kertaa peräkkäin yhtä ihana, mutta olin väärässä. Aurinko paistoi taas, ja Nella juoksenteli vapaana. Maisema oli jälleen huikaisevan kaunis ja täytti minut riemulla ja energialla. Nella hyppeli entistä taitavammin rantakivillä ja kipitti omasta aloitteestaan kastelemaan tassunsa vedessä. Nella kiipesi vaivatta suurten kivenlohkareiden päälle ja juoksenteli kallioilla. Se löysi kerta toisensa jälkeen tiensä ihan kallion nokkaan asti ja kurkotti sitten kuonollaan haistelemaan merta tuulen tuivertaessa sen paksua, mustaa turkkia. Vastaantulijat ihastelivat Nellaa: tällä kertaa sitä kutsuttiin sirkuskoiraksi, ja eräs toinen täti vertasi sitä vilkkaudessaan Barack Obaman koiraan... (!) :D

Lenkin jälkeen olimme Nellan kanssa molemmat hyvin väsyneitä, ja jopa mieheni nukahti sohvalle. Katselin nukkuvaa perhettäni - miestäni sohvalla ja Nellaa kyljellään lattialla - ja käperryin itsekin väsyneenä lattialle Nellan viereen. Siitä sitten heräsin parin tunnin kuluttua, ja aikaa treenien alkuun oli enää kymmenen minuuttia. En ollut aikoihin ollut torstain treeneissä flunssani ja sen jälkeisen väsymykseni vuoksi. Nyt kuitenkin tunsin aitoa halua lähteä salille. Mieheni ei vielä jaksanut nousta sohvalta, joten vaihdoin kiireesti vaatteet ja juoksin yksin treeneihin. (Sali on noin 50 metrin päässä kodistamme.) Olemme siis mieheni kanssa aikuisten akrobatia ja sirkus -ryhmissä.

Minua hirvitti mennä treeneihin pitkän tauon jälkeen, mutta ilmeisesti tauko oli tehnyt minulle lähinnä hyvää. Onnistuin nimittäin eräässä käsilläseisontaliikkeessä ensimmäistä kertaa elämässäni, ja kiipesin vaivatta köyttä pitkin kattoon, noin kahdeksan metrin korkeuteen. Minulla oli hurjan hauskaa ja olin tyytyväinen itseeni.

Tultuani treeneistä kotiin havaitsin, että mieheni oli kiireestään huolimatta ehtinyt käydä kaupassa ja ostanut meille ruokatarpeiden lisäksi myös suklaamunia. Tulin niin iloiseksi. Pidämme kumpikin edelleen suklaamunien yllätyksistä (vaikka tuskailemmekin koko ajan niiden huonoa laatua... kaukana ovat vanhat kunnon Kinder-munien kilpparit, leijonat ja krokotiilit...) ja olemme jatkaneet pääsiäismunien syömistä pääsiäisen päättymisestä huolimatta.. :)

Onnistuneen päivän päätteeksi juttelin pitkästä, pitkästä aikaa serkkuni kanssa facebookissa, kun hän yllättäen kyseli kuulumisiani. (Olemme olleet yhteyksissä viimeksi viime kesänä. Pidän hänestä kovasti, mutta jotenkin vain en saa juurikaan otettua yhteyttä häneen.) Hänelle vastasin totuudenmukaisesti, kun hän kysyi, mitä minulle kuuluu. (Kerrankin sain kertoa totuuden.. Usein ainoa poliittisesti korrekti vastaus on "ihan hyvää".) Serkkuni oli yllättäen yksi niitä harvoja ihmisiä, jotka uskaltavat keskustella vaikeuksistani. Usein paha oloni on niin vieras ja vaikea asia, että se kuitataan hyvin lyhyesti mutisemalla tyyliin "Varmasti kauheaa tuollainen.." ja siirtymällä kiireesti toiseen aiheeseen.

Serkkuni uskalsi kohdata masennukseni ja kyseli lempeästi kaikenlaisia jatkokysymyksiä. Minulle tuli hurjan hyvä olo, kun huomasin hänen olevan aidosti kiinnostunut kuulumisistani ja välittävän minusta. Ja luultavasti siksi, että hän oli aidosti kysellyt tuntemuksistani hieman pintaa syvemmältä, minun oli jopa mahdollista uskoa häntä, kun hän sanoi "älä itke pieni, kyllä kaikki järjestyy parhainpäin.." Voi kuinka onnellisena menin nukkumaan tuon keskustelun jälkeen. :)

Tänään on myös ollut hyvin onnistunut päivä. Jaksoin aamulla raahautua eräälle opintoihin liittyvälle yritysvierailulle, ja tulin sieltä hyvillä mielin kotiin. Kotona minua odotti ihana yllätys: rakas ystäväni oli lähettänyt minulle kortin, vaikkei mikään merkkipäivä ole lähelläkään. Kortti on vaalenpunainen ja kuvassa on kaksi pientä possua kuonot vastakkain. Kuvatekstinä lukee: "Ystävät ovat parasta terapiaa." Kääntöpuolelle ystäväni on kirjoittanut: "Ollaan ystäviä jookos, kuin ananas ja kookos. Ollaan pähkinä ja rusina, syödään makeisia tusina." IHANAA! Voi kuinka onnelliseksi tulinkaan, kun huomasin, että minulla on ympärilläni ihania, korvaamattomia ihmisiä, jotka välittävät minusta!

Iltapäivällä lähdin Nellan kanssa lenkille, ja tällä kertaa suuntasimme koirapuistoon. Vastaanotto ei kuitenkaan ollut isompien koirien osalta kovin ystävällinen, ja ennen kuin huomasinkaan olimme onnistuneet tyhjentämään koko puiston... (!) Hämillämme suuntasimme metsään kävelemään. Nella kiipeili taitavasti kallioilla, ja nautimme taas kerran suuresti olostamme. Nella totteli kuin unelma ja kipitti luokseni pienimmästäkin pyynnöstä. Nella taitaa olla myös synnynnäinen vuorikiipeilijä - niin ketterästi se hyppelehti kallioita ylöspäin. :) Paluumatkalla tulimme vielä koirapuiston kautta ja saimme paljon lempeämmän vastaanoton, kun paikalla oli myös enemmän pienikokoisia koiria.

Kotiin tultuamme nukuimme taas useamman tunnin päiväunet. (Väsymys ei vain hellitä, ja aina, jos pysähdyn paikalleni, nukahdan väkisinkin.) Nukuttuani jaksoin kuitekin laittaa meille ruokaa ja ylitin itseni tiskaamalla isot tiskit! Olen niin ylpeä itsestäni. (Tiedän, että nämä kuulostavat mitättömiltä asioilta, mutta minun väsymyksessäni ne ovat valtavia saavutuksia. Ja mieheni on joutunut huolehtimaan lähes kaikista kotitöistä kuukausien ajan...)

Viimeisimpänä valopilkkuna onkin sitten ulkoilulenkki mieheni ja Nellan kanssa. Mieheni sai tehtävänsä ajoissa palautettua ja ehti kanssamme ulos. Leikimme läheisellä hiekkakentällä. Nella kirmaili onnellisena vapaana pallon ja keppien perässä.

Ainiin, sitten lauloimme vielä mieheni kanssa ultrastaria ja söimme suklaamunat. HAUSKAA!!!

Pitkästä aikaa valtavasti valopilkkuja!

Tää on mun kotini

Palasin eilen kotiin pääsiäisenvietosta. Kuinka ihanalta tuntuikaan mieheni syli rautatieasemalla. Kuinka kauniilta hänen aurinkoinen hymynsä näyttikään, kun hän tervehti minua ja Nellaa. Kuinka täydelliseltä tuntuikaan käpertyä hänen kainaloonsa illalla.

Tänään minun on kuitenkin taas ollut melko vaikeaa saada asioita tehtyä. Vanhempieni luona sain ikäänkuin siskojeni siivellä toimittua, enkä juurikaan tuntenut tarvetta nukkua päiväunia. Kotona mieheni tekee lähinnä omia kouluhommiaan ja minusta tuntuu mahdottomalta tarttua mihinkään. Nostuani ylös jaksoin taas olla peräti tunnin jalkeilla, kunnes nukahdin kahdeksi tunniksi sohvalle. Ylihuomenna olen vihdoin saanut laskettua lääkeannostani niin alas, että voin aloittaa uuden lääkkeen kokeilemisen. Vaikka minusta tuntuu äärimmäisen ahdistavalta joutua turvautumaan lääkkeisiin, toivon sydämestäni, että uusi valmiste voisi tehota paremmin ja lisätä virkeyttä ja toimintakykyäni.

Onneksi tänään kuitenkin paistoi aurinko, ja herättyäni sohvalta lähdimme mieheni kanssa ulkoiluttamaan Nellaa. Siitä lenkistä tulikin sitten täydellisin aikoihin. Menimme merenrantaan ja annoimme Nellan juosta vapaana. Onnea, jota tunsin ei voi sanoin kuvailla. Se onni on jotakin aitoa, ja kumpusi suoraan sydämestäni. Kokemani onni oli jotakin, mitä ei millään lääkkeillä tai aineilla voi aikaansaada, eikä millään rahalla maailmassa ostaa.

Tunsin suunnatonta riemua auringonpaisteesta ja keväästä ja rakkaasta, rakkaasta perheestäni. Jää oli sulanut merenpinnalta ja pienimmätkin lumikasat olivat kadonneet. Sininen meri kimmelsi auringossa. Nella ei ikinä ollut nähnyt sellaista maisemaa. Se juoksenteli onnellisena kanssamme kaislikossa ja hyppelehti rantakivillä. Se tunsi ensimmäistä kertaa hienon hiekan tassujensa alla ja kiisi riemastuneena ympyrää hiekka pöllyten ja tassut sutien.

Kävelimme kaksi tuntia auringonpaisteessa, meren äärellä. Kiipeilimme suurille rantakiville ja saimme Nellan hyppimään perässämme. Nella kiipeili paitsi kiville, myös korkeiden mäkien päälle sekä tasapainoili kaatuneiden puunrunkojen päällä. Voi kuinka suloinen ja taitava pieni olento se onkaan!

Nella jahtasi paitsi variksia, myös perhosia ja muita pikkuötököitä. Se uskaltautui kastelemaan tassunsa aaltoilevassa rantavedessä ja maisteli janoisena niin merivettä kuin kuravettäkin. Nella juoksenteli rantakalliolla ja loikki metsäpurojen yli. Silti se tuli aina kutsusta luokse ja jätti vastaantulevat ihmiset ja koirat kiltisti rauhaan.

Minä ihastelin paitsi suloista ja kilttiä koiraamme ja rakasta, hymyilevää miestäni, myös suunnattoman kaunista maisemaa: kimmeltävää merta, metsää, rantakallioita sekä meressä lipuvia lukuisia uskamattoman kauniita joutsenia. Vaikka toisinaan haaveilen omakotitalosta maalla, totesin lenkillä olevani äärimmäisen onnekas, kun saan asua juuri täällä.

"Tää on mun kotini, tää on mun linnani,
mä löysin paikkani, sinun viereltä."
(XL5: Tää on mun kotini)

Iso paha haikumieli

Pääsiäinen perheeni kanssa alkaa olla ohi. Huomenna lähden hurjan aikaisin aamulla kotia kohti Nellan kanssa. Monet naurut on täällä naurettu, kiivaat keskustelut käyty. Riidanpoikasiakin on päässyt syntymään. Minulla on ikävä miestäni, ja lähden mielelläni kotiin. Silti minulla on suuri haikumieli.

Lähtemisistä tulee minulle lähes poikkeuksetta haikumieli. Ei ole väliä, tulenko olemaan poissa kotoa päivän vai viikon, haikumieli on aina läsnä lähdönhetkellä, erotessa. Ei ole myöskään väliä, kuinka ikävä minulla on takaisin kotiin, tai edes hirveästi sillä, onko minulla ollut reissussa mukavaa, haikumieli valtaa minut lähtiessäni kylästä perheeni, ystäväni tai sukulaiseni luota.

Haikumieli on selittämätön, ontto, turvaton olo. Minulla on ollut koko illan levoton ja surullinen olo. Rintaani on puristanut ja kurkussani on ollut pala, vaikka odotan pääsemistä mieheni kainaloon. Kun on haikumieli, kaikki tuntuu lohduttomalta.

Kaikki arkiset asiat ja tapahtumat värittyvät mielessäni surullisiksi. Nella, joka nuolee tyhjän ruokakuppinsa pohjaa, näyttää surulliselta, aliravitulta, hylätyltä ja yksinäiseltä. Nella, joka todellisuudessa on kaikkien rakastama, hyvin ruokittu ja ulkoilutettu sekä viimeisen päälle hellitty, iloinen koiranpentu. Minä, 24-vuotias nainen pakkaamassa matkalaukkuani, tunnen itseni avuttomaksi 4-vuotiaaksi, joka joutuu eroon perheestään ja lähetetään yksin suureen maailmaan.

Toivon, että syvältä sisimmästäni kumpuava tunne, joka minut valtaa eronhetkellä, voisi joskus saada järjelliset mittasuhteet... Ehkä jos joskus pääsen psykoterapiaan, voin työstää tätäkin asiaa.

Olen nimittäin pienestä pitäen ollut se tyttö, joka itkee lohduttomana lempeän mummun suuressa, lämpimässä sylissä, kun muu perhe kantaa matkalaukkuja autoon. Olen ollut se, joka on tuijottanut aamulla keittiön ikkunasta ulos nieleskellen kyyneleitään ja koittaen peittää surunsa, jotta voisi rauhallisesti hyvästellä vanhan ja viisaan papan, joka oli lähdössä koulupäiväni aikana. Olen se, joka ennen lähtöä kirjoitti kyyneleet silmissä hiljaa itsekseen lapun lempeälle tädilleen puuvärikynällä ja tikkukirjaimilla: "Imma, oli haikeaa." Olen se, joka on nyyhkyttänyt ensimmäiset kymmenen kilometriä auton takapenkillä lähdettäessä mummulasta, kesämökiltä tai kummitädin luota.

Opiskellessani eri paikkakunnalla kuin nyt edesmennyt avomieheni, hetket rautatieasemalla muuttuivat entistä raadollisemmiksi. Voin pahoin jo lähtöä edeltävänä päivänä, ja vatsakipu yltyi yltymistään rakkaimpani saattaessa minua rautatieasemalle. Kyyneleet virtasivat silmistäni rakkaimpani pitäessä minua sylissään ennen junan saapumista asemalle, eivätkä ne lakanneet junan lähtiessä liikkeelle. Istuessani junassa vatsani vääntyi kipeään solmuun joutuessani yhä kauemmas rakkaimmastani.

Vaikka lähden nykyään lähinnä terveen mieheni luota vanhempieni luokse, tai vanhempieni luota (joita en juurikaan ikävöi kotona ollessani) takaisin rakkaan mieheni luokse, lähteminen nostaa edelleen haikumielen pintaan. Yleensä tunne helpottaa nykyään heti junaan nousemisen jälkeen, mutta sitä ennen se on minulle todellinen ja musertava. Läheisilleni se valitettavasti jää käsittämättömäksi ja epäloogiseksi. Minun on vain nieleskeltävä pala kurkussani alemmas ja purtava hammasta. Nukun hyvän yön ja junassa olen jo onnellinen. Mieheni tulee minua ja Nellaa vastaan asemalle. Hänen sylissään tiedän taas, minne kuulun.

Nyt mä olen muotitietoinen!

Olen taas Nellan kanssa vanhempieni luona kyläilemässä. Pääsiäisenä on koko perhe koolla. Mieheni tosin jäi kotiin ahertamaan koulunsa parissa. Häntä on ikävä.

Eilen vietin itselleni hyvin harvinaisen päivän: olin nimittäin siskoni kanssa kaupungilla shoppaamassa ja kävin kampaajalla. Reissuun kului yhteensä lähes kahdeksan tuntia. Päivä oli harvinainen siksi, etten muista, koska viimeksi olisin käynyt varta vasten ostoksilla kaupungilla. Kampaajalla olen leikkuuttanut hiuksiani - hävettää myöntää - viimeksi viime kesänä.

Siskoni nauroi minulle, kun kerroin, että kampaajalla istuminen tuntui minusta hyvin ylelliseltä. Hmm.. Ehkä tämän arkipäiväisen ilon voisin suoda itselleni hiukan useamminkin... No, nyt istuin kyllä kampaajalla koko viime vuoden edestä. Väriin ja leikkaukseen kului yhteensä neljä tuntia! Takapuoli siinä puutui ja aika kävi pitkäksi... Ja hiuksia lähti vähän reilummalla kädellä. Pituudesta lähti ainakin kolmannes pois. Muut asiakkaat ihmettelivät lattialla olevaa kasaa ja toivoivat saavansa siirrettyä sen omaan päähänsä. En tiedä tunnistaako mieheni minua enää lainkaan...

Kampaajan jälkeen aloitimme siskoni kanssa ankaran shoppausurakan. Koko ajatus lähti siitä, kun toinen pikkusiskoni - meistä muotitietoisin - oli luonani kylässä juuri sinä päivänä, kun olin lähdössä työpaikkani illanistujaisiin. Tuskailin hänelle, etten edes tiedä, mitä pukisin päälleni. Siskoni asteli vaatekaapilleni voitonvarmana ja ilmoitti, että kyllä täältä jotakin löytyy. Käännettyään vaatekaappini sisällön ylösalaisin ja törmättyään lukuisiin Puman paitoihin ja muihin enemmän ja vähemmän sporttisiiin vaatteisiin, hän joutui myöntämään, että en varsinaisesti ollut liioitellut sanoessani, ettei minulla ollut mitään päällepantavaa.

Lukuisten sovitusten ja makeiden naurujen jälkeen löysimme siedettävän asukokonaisuuden, jossa sitten lopulta kehtasin lähteä ulos. Siskoni huokaisi syvään ja sanoi painavalla äänensävyllä: "Sinä olet itse ajanut itsesi tähän tilanteeseen!" Minua nauratti, mutta jouduin myöntämään itselleni, että siskoni oli oikeassa: olen äärimmäisen laiska ostelemaan itselleni vaatteita ja kun ostan, se tietää yleensä jatketta Puma-kokoelmalleni. Shoppaaminen on minusta hyvin rasittavaa ja kuluttavaa puuhaa. Yleensä väsähdän jo ensimmäisessä kaupassa ja sitten haluan lähteä syömään.

Eilen yritimme kuitenkin korjata onnetonta tilannettani nuorimman siskoni kanssa. Onnistuimme paikkaamaan akuuteinta vajetta vaatekaapistani. Löysimme useampia uskottavia työvaatteita, mutta en edelleenkään tiedä, mitä laittaisin päälleni seuraavaan ravintolailtaan. Sovimme siskoni kanssa jatkavamme urakkaa, kun hän seuraavan kerran tulee luokseni kylään.

Ehkä minun pitäisi jaksaa panostaa enemmän ulkonäkööni. Kaunis olo lisäisi varmasti myös hyvää mieltä...

Hyvästi Hanoi!

En ole vielä maininnutkaan, että olin hurjassa nuoruudessani (!!) suuri Michael Monroe -fani. Ihastuin ensin Andy McCoyn kautta Hanoi Rocksiin ja tutkittuani bändin historiaa ja kuunneltuani heidän musiikkiaan löysin Michael Monroen. Tässä vaiheessa minun on aivan pakko mainita, että rakastuin bändiin ennenkuin heidän come backistaan oli kennelläkään mitään aavistusta.

Eräänä kesänä jo yhdeksän vuotta sitten kuuntelin Andy McCoyn levyä. Pidin kuulemastani. Sain käsiini ja luin kirjan mr. McCoysta. Opin samalla paljon Hanoi Rocksista. Seuraavaksi katselin heidän keikkavideotaan. Elin koko kesän Hanoi Rocksille: kuuntelin heidän levyjään, piirtelin kuvia Andysta ja Michaelista sekä katselin videota ja luin kirjaa uudelleen ja uudelleen.

Syksyyn mennessä vaatekaappiini oli ilmestynyt nahkahousut, kasa niittivöitä, toinen toistaan merkillisempiä kenkiä, koruja ja muita asusteita. (Kyllä, nyt punastuttaa...) Olin siinä vaiheessa jo korviani myöten rakastunut Michael Monroeen ja hänen soolotuotantoonsa. Ihastuin hänen asenteeseensa, jota koko hänen räiskyvä olemuksensa huokui.

Koko lukioaikani imin itseeni voimaa, itseluottamusta ja energiaa Michaelin vuoroin uhoavista ja uhmakkaista, vuoroin kauniista ja lohduttavista sanoituksista. Olin niiiiiiiiiin ihastunut. Ensimmäisen kerran näin hänet soolokeikalla Tavastian lavalla olessani 16-vuotias. Olin päättänyt ottaa riskin. Matkustin junalla vanhempieni luota monta tuntia Helsinkiin, ja marssin kahden kultaisen tätini kanssa sydän pamppaillen, huolella meikattuna legendaarisen rock-klubin ovelle. Vessassa sitten hypin ja hihkuin riemusta, kun kukaan ei epäillyt mitään.

Tuo keikka oli täydellinen. Pystyn vieläkin muistamaan, kuinka suunnattoman onnellinen olin sinä iltana ja vielä viikkoja jälkeenpäin. Sen jälkeen kiersin ensin Michael Monroen ja myöhemmin uudelleen kootun Hanoi Rocksin perässä monilla, monilla keikoilla. Levyhyllyni täyttyi heidän levyistään, seinät kuvista ja aarrelaatikko erinäisistä keikkamuistoista. Suuri rakkauteni Michaeliin kantoi minua vuosia. (Vaikka minulla oli poikaystävä ja harrastuksia, Michael mahtui aina sydämeeni.)

Olen edelleen onnellinen kaikista noista vuosista ja kyvystäni elää ja unelmoida kaikesta sydämestäni. Minua ei estänyt mikään eikä kukaan. Ja unelmani (mahdottomimmatkin) toteutuivat - sain useamman kerran jutella Michaelin kanssa ja hetken olin hänelle erityinen.

Olen onnellinen siitä, että minulle on annettu kyky kokea elämyksiä ja valtavan suuria tunteita. Jo nuorena minusta oli surullista nähdä ympärilläni viileitä ihmisiä. Ihmisiä ilman suurta intohimoa. Ihmisiä, joiden elämä näytti kovin tasapaksulta, koska mikään ei varsinaisesti hetkauttanut heitä.

Pikkuhiljaa "aikuiselämässäni" (ja minähän en oikeasti koskaan kasva aikuiseksi) suuri rakkaus idoliani kohtaan alkoi jäädä taka-alalle. Keskityin luonnollisesti avopuolisooni, opiskeluuni, töihini - konkreettiseen elämään tässä ja nyt. En usko, että olen menettänyt kykyäni haaveilla, mutta haaveeni ovat vaihtuneet toisenlaisiksi. Onneksi tavoittelen kuitenkin edelleen kuuta ja tähtiä taivaalta - en vain yhtä intensiivisesti kuin aiemmin. Minun kohdallani tämä johtuu paitsi "aikuistumisesta", myös masennuksestani, ja se on minusta äärettömän surullista.

Unelmattomaan kohtaloon en kuitenkaan ikinä aio alistua. Unelmat ovat suuria valopilkkuja harmaassa arjessa. Jonakin päivänä aion omistaa omakotitalon, ajaa HURRRJAAA vauhtia moottoripyörällä ja uida delfiinien kanssa. Jonakin päivänä en enää kärsi masennuksesta.

Uskon, että Hanoi Rocks ja Michael Monroe -vuoteni ovat vahvistaneet uskoani unelmiin ja kannustaneet minua unelmoimaan lisää. Muistan Michaelia aina suurella lämmöllä, sydän nauraen, mutta mukana on myös ripaus haikeutta.

Eilen kävin heittämässä jäähyväiseni Hanoi Rocksille Tavastialla, ensimmäisellä kahdeksasta loppuunmyydystä bändin viimeisistä keikoista. En enää muistanut kaikkien biisien sanoja ja uusia kappaleita en edes tunnistanut, kun en ole jaksanut innostua bändin uusista levyistä. Tuntui hassulta katsella keikkaa niin eri silmin kuin kuusi vuotta sitten. Vatsani ei enää mennyt solmuun jännityksestä odottaessa bändiä lavalle, eikä sydämeni pakahtunut onnesta Michaelin kävellessä ohi ja tarttuessa minua kädestä. Näin kaiken rokkikukkoilun koomiset piirteet: Andyn syljeksimässä lavalle, Michael hokemassa "Rock like fuck!!" ja nyysimässä eturivin kirkuvilta tytöiltä kaiken mahdollisen mitä irti sai (huivit kaulaansa ja rannekorut ranteisiinsa...).

Hauskaa minulla kyllä oli. Ja mieleeni palasivat kaikki vuodet, jotka elin ja hengitin Michaelin energiaa, asennetta ja komeutta.

Viime yönä näin sitten Michaelista unta. :)

Hyvästi, Hanoi Rocks!

Elämää koiran kanssa

Tähän päivään on mahtunut paljon väsymystä ja paljon puhelimessa puhumista, mutta niitäkin enemmän Nellaa.

Hauskuus alkoi heti päivän ensimmäisellä lenkillä, kun Nella löysi Aarteen. Nellan Aarre oli halkaisijaltaan noin 7 sentin kokoinen koivun oksan pala. Nella nappasi sen itselleen matkan varrelta ja joutui venyttämään pienen suunsa äärimmilleen ammolleen, jotta Aarre ylipäätään pysyi mukana matkassa.

Nella kuljettelee usein erinäisiä keppejä suussaan, mutta pudottaa ne maahan ja unohtaa sille tielleen heti nähtyään tai haistettuaan jotakin mielenkiintoista. Aarre oli kuitenkin poikkeus. Nella kuljetti sitä sinnikkäästi mukanaan, vaikka niin iso halko (oikea nimitys olisi ehkä ollut kalikka, mutta vanhempien ylpeydellä ristimme sen mieheni kanssa haloksi, kun se kuitenkin oli selvästi keppiä järeämpi) niin pienen koiran suussa näytti jo suorastaan työläältä. Kun sitten valitsin risteyksessä hiukan pidemmän reitin, Nella näytti hieman epäröivän, mutta kipitti sitten halko suussaan innokkaana edellä. Yhtäkkiä sen karvaisten pystykorvien välissä muodostui kuitenkin selkeästi aivan oma suunnitelma. Aivan varoittamatta Nella teki Aarteensa kanssa täyskäännöksen ja lähti määrätietoisesti vetämään hillittömästi lyhintä reittiä kotia kohti. Me emme voineet mieheni kanssa olla nauramatta ääneen, emmekä myöskään raaskineet estää neitokaisemme vakaata suunnitelmaa.

Vastaantulijat hymyilivät poikkeuksetta pienelle koirallemme, joka ylpeästi kantoi suurta Aarrettaan. Edes lauma parijonossa kulkevia äänekkäitä päiväkotilapsia ei saanut sitä unohtamaan halkoaan. Viimeinen koitos oli aivan kotiovemme edessä tassutteleva iso, musta koira. Seurasimme mieheni kanssa jännityksellä, veisikö Aarre edelleen voiton. Tyttömme pudotti Aarteensa maahan, kipitti tervehtimään uutta tuttavuutta, mutta kylliksi haisteltuaan se palasi määrätietoisesti hakemaan halon ja raahasi sen mukanaan sisälle. Onneksi portaissa halko suussa kulkeminen muodostui kuitenkin ylivoimaiseksi, ja Aarre sai jäädä rappukäytävän nurkkaan.

Seuraavalle lenkille lähtiessä Aarre taas löytyi nurkasta ja kulkeutui mukana ulos. Olin jo varma, ettei koira-parka edes muista tehdä tarpeitaan, kun se kuljetteli halkoa suussaan ympäri takapihaa. Pelastukseksi koituivat vähän kauempana tassutelleet naapurin pojat. Nämä karvakorvat kiinnostivat Nella siinä määrin, että Aarre unohtui lopultakin takapihan nurmikolle.

Nellalla oli myös tänään eläinlääkäri. Vaikka olin vasta käyttänyt Nellan ulkona ennen lähtöä, neidillä riitti energiaa loikkia ympäri eteistä, hyppiä minua vasten ja vikistä ja murista innoissaan, kun se huomasi minun pukevan vaatteita päälle. Neiti sai niin suuren hälinän aikaseksi, että olin varmasti yhtä kuumissani ja tuskissani kuin väsynyt äiti, joka on vartin pukenut parkuvaa ja rimpuilevaa lasta, kun lopulta ryntäsin koirani kanssa pihalle. Juoksimme kiireellä kohti bussipysäkkiä, Nella etunenässä, hihna kireällä. Yhtäkkiä neiti kuitenkin haistoi jotakin kiintoisaa ja teki äkkipysähdyksen niin, että olin talloa koirani päälle. Nolona keräilin tasapainoani keskellä katua parkkihallista ulos ajavan auton edessä.

Bussissa matkalla lääkäriin Nella onneksi istui hyvin rauhallisesti ja kiltisti (mitä nyt olisi mieluusti nuollut vieressä istuvan miehen takkia sekä purrut tämän laukkua) ja keräsi taas osakseen lukuisia katseita ja hymyjä.

Lääkärin vastaanotolla viivyimme huikeat kaksi minuuttia ja kuulimme, että silmä on parantunut hienosti eikä ole syytä huoleen. Tämän jälkeen jonotimme taas kymmenen minuuttia ruuhkaiselle kassalle ja istuimme taas tunnin bussissa matkalla kotiin.

Kotiuduttuamme puhuin pitkään ja hartaasti puhelimessa, kun kävin läpi ongelmiani ensin kaverini, sitten tätini ja lopulta äitini kanssa (kaikki sattuivat soittamaan peräkkäin). Tällä välin Nella ehti kyllästyä yksinoloon (mieheni teki keskittyneesti koulutehtäviään) ja pureskeli voimallisesti käsiäni aina, kun erehdyin silittelemään sitä samalla puhuessani. Kun vedin käteni pois neitokaisemme ulottuvilta, se vaihtoi kohteekseen makuuhuoneen tapetin. *HUOKAUS*

Iltalenkillä kävelimme lähikauppaan ostamaan karkkia minulle ja miehelleni. Matkalla törmäsimme Nellan onneksi kahteen suloiseen villakoiraan, joista nuorempi leikki innoissaan Nellan kanssa. Sain päästää Nellan irti ja se telmi ja juoksenteli hyvän tovin koirakavereidensa kanssa. Sitten kävelimme kiltisti ilman hihnaa kotiin asti vain huomataksemme sisällä kirkkaassa valossa, että leikkiminen tapahtui ilmeisesti mutavellissä. Vein Nellan pienistä protesteista huolimatta kylpyammeeseen ja suihkuttelin sen tassut ja masun. Kylpyamme oli tämän pikasuihkun jäljiltä näkemisen arvoinen. Valkoinen pohja oli täynnä mustaa hiekkaa ja kuraa - kaikki yhdestä pienestä koiralapsesta.

Suihkunjälkeinen kuivatusoperaatio on myös aina yhtä hupaisa. Pieni matala murina alkoi siinä vaiheessa, kun kävin pikkuisia tassuja yksitellen pyyhkeen kanssa läpi. Kun pyyhkeestä päästiin eroon, alkoi taas tuttu hysteerinen juokseminen ympäri asuntoa. Pyyhettä raadeltiin, sohvalle tyynyjen väliin sukellettiin, turkkia ravisteltiin kerta toisensa jälkeen, lattiatyynyillä hypittiin ja pyörittiin.... ja kaikki tämä luonnollisesti pienen lapsen "raivokkaan" murinan säestämänä... :)

Voi pieni rakas koirani, joko mennään nukkumaan?

Tahtoo voida paremmin

Olen huomannut, että blogikirjoitukseni ovat yleensä hurjan pitkiä ja raskaita. No, ne selvästi mukailevat ajatuskulkujani. Minä kun olen melkoisessa solmussa itseni kanssa. Nyt aion yrittää hieman toisenlaista taktiikkaa. Siis kirjoitukseni suhteen. Lyhyesti ja ytimekkäästi, selkein lausein.

Haluaisin niin kovin saada itseni kuntoon. Elämälläni on nimittäin ulkoisesti oikein hyvät puitteet: ihana, pieni, kodikas koti; kiltti, herttainen, hauska mies; maailman suloisin pieni koira; turvallinen perhe; hyvä opiskelupaikka; töitä tiedossa; hauska harrastus ja aivan miljoonasti haaveita. Ongelmat kumpuavat sisältäni, minusta itsestäni. Jos vain voisin oppia olemaan ahdistumatta, stressaamatta ja pelkäämättä. Olen selvinnyt niin paljosta, ettei tämän pitäisi olla mahdotonta.

No, lyhyesti. Valopilkut perjantain jälkeen:

Ystäväni synttärit eilen. Jaksoin mennä. Menin peräti mielelläni, ilman epäröintiä. Olin sosiaalinen.

Ulkoilu Nellan kanssa tänään. Nella sai juosta vapaana kallioisessa metsässä. Hetkellisesti päänsärky ja väsymys katosivat. Hymyilytti. Tunsin suurta onnea ja rakkautta.

Ainiin, perjantaina toteutin pitkäaikaisen haaveeni. Ostin keltaisia tulppaaneja ja niille vihreän, keväisen maljakon. Nyt tulppaanit ovat kauniisti auenneina ikkunalaudalla tuomassa meillä kevättä ja valoa.

Tämä päivä:

Väsymystä, päänsärkyä, nukkumista sohvalla. Haaveilua paremmasta.

Tämän illan suunnitelmat:

Mennä Nellan kanssa ulos. Katsoa Amerikan huippuhurtta tv:stä (saa nauraa, mutta tykkään katsella niitä koirulaisia ja niiden kahjoja omistajia). Syödä suklaavanukas tv:n ääressä. Leikkiä Nellan kanssa.

Kauaskantoisemmista haaveistani ja suunnitelmistani kerron hieman myöhemmin. Tahdon voimistua, jotta voin toteuttaa niitä.

A night out

Eilen tapahtui jotakin historiallista. Minun päiväni oli väsynyt, ahdistunut ja päänsärkyinen, ja pelastukseksi koitui yllättäen mainitsemani illanvietto entisten työkavereideni kanssa. Minulla ei todellakaan ollut korkeita odotuksia illan suhteen ja ajattelin jo jättää menemättä, sillä en juurikaan viihdy tapahtumissa, joissa lähes päätarkoitus on juoda mahdollisimman paljon alkoholia.

En ole absolutisti, eikä minulla ole mitään muiden alkoholinkäyttöä vastaan. Jostain syystä en vain itse löydä juomisesta mitään hohtoa. En ole koskaan kaivannut alkoholia voidakseni rentoutua tai pitää hauskaa. Lisäksi koen ahdistavana sen, että minun pitäisi muuttaa olotilaani keinotekoisesti jonkin aineen avulla. (Tosin teen sitä koko ajan käyttäessäni mielialalääkkeitä, mutta sen olen joutunut hyväksymään pysyäkseni ylipäätään toimintakykyisenä.)

Eilen minulla oli kuitenkin todella mukava ilta. En kylläkään tainnut viipyä niin pitkään, että alkoholista olisi tullut illan tärkein elementti. Tapasimme ensin toimistollamme, josta siirryimme taksilla miellyttäävään ravintolaan. Nautimme ihanan illallisen herkullisine alkuruokineen ja pääruokineen jutellen ja nauraen. Olin ajatellut etukäteen tilata tavoilleni uskollisena cokiksen ruokajuomaksi, mutta koska pöytään tilattiin sangriaa ja punaviiniä, en viitsinyt herättää huomiota ja niitä ainaisia kysymyksiä ja tuputtamista, jotka väistämättä seuraavat siitä, ettei juo alkoholia niinkuin kaikki muutkin.

Sain kuitenkin todeta, että syömiemme ruokien kanssa sangria ja punaviini sopivat oikein hyvin juomiksi, ja huomasin nauttivani illallisesta ruokineen, juomineen, seuroineen ja keskusteluineen kovasti. Minulle tilaisuus oli myös hyvin ylellinen. Entinen työpaikkani siis maksoi koko illallisen. Itse en tällä hetkellä voisi kuvitellakaan laittavani niin paljon rahaa ruokaan, enkä todellakaan maksaisi siitä, että saan juoda punaviiniä ruoan kanssa. Luultavasti ammattini vuoksi minun on kuitenkin syytä totutella "sivistyneisiin" illallisiin, ja oli mukavaa huomata, että voin oikeasti nauttiakin sellaisesta.

Toki minusta on muutenkin ihanaa syödä hyvin, mutta valitsen mieluummin astetta edullisemman pihviravintolan ja ruokajuomaksi veden tai limsan. Lisäksi voin lähes yhtä suurella ilolla syödä hampurilaisen ja ranskalaisia ja saada kaupanpäälle pienen pehmokoiran. :) Toivon, että tätä lapsenmieltä en ikinä menettäisi. Toivon, ettei minusta koskaan tule pelkästään Armanin jakkupuku päällä kulkevaa snobia, joka ei voi jalallaankaan astua halpaan hampurilaisravintolaan. Toivon, että en koskaan ala pelata golfia.

Täytyy kuitenkin myöntää, että tällaisten luksusillallisten suhteen minun saattaa tulla ikävä entistä työpaikkaani. Tuleva pienen pieni työnantajani ei luultavasti ikinä tule kestitsemään minua millään tavalla.

Palatakseni kuitenkin takaisin eilisiltaan, jatkoimme ravintolasta - yllätys, yllätys - baariin. Olin ajatellut lähteä siinä vaiheessa kotiin, mutta koska minulla oli ollut vilpittömän hauskaa, tulin muiden seurassa vieläpä kahteen baariinkin. Muiden jatkaessa kolmanteen paikkaan, totesin juoneeni kyllin monta sosiaalista siideriä ja päätin lähteä kotiin. Hyvästelin hyvillä mielin kaverini ja tulin bussilla kotiin puoli yhden maissa. Eikä tietoakaan krapulasta aamulla. Osasin siis olla oma itseni ja toimia juuri niinkuin minusta hyvältä tuntui. Just my kind of night. :)

Aamulla heräsin Nellan kanssa lenkille pitkästä aikaa iloisena.

Miksi en jo parane?

Miksi en jo parane? Tätä kysymystä toistelen mielessäni laadittuani toinen toistaan mielenkiintoisempia suunnitelmia elämäni pelastamiseksi vain löytääkseni itseni kerta toisensa jälkeen lähtöruudusta yhtä väsyneenä, yhtä neuvottomana ja yhtä peloissani.

Palasimme tänään Nellan kanssa kotiin vanhempieni luota. Vanhempieni lisäksi kotona olivat myös kaksi pikkusiskoani. Olimme koko perhe yhdessä koolla ensimmäistä kertaa joulun jälkeen. Perheeni kuunteli hiljaisena, kun kerroin heille, minkälaisia päiväni pahimmillaan ovat.

Kyläreissullani sain kuitenkin siskojeni seurassa joitakin asioita tehtyä. Lisäksi tapasin pitkästä aikaa parhaan ystäväni, ja kävimme pitkällä, aurinkoisella kävelyllä Nellan kanssa. Lisäksi vierailin Nellan kanssa edesmenneen rakkaimpani vanhempien luona. Hetken aikaa ehdin taas epäillä, voiko minulla todella olla kotona niin huono olo, kuin perheelleni kerroin. Enkö oikeasti pääse sängystä ylös? Enkö oikeasti jaksa tiskata tiskejä? Enkö oikeasti saa luettua? Haluanko oikeasti vain käpertyä peiton alle?

Palattuani tänään kotiin ennen puoltapäivää ja herättyäni sohvalta kolmen jälkeen vatsa kipeänä syömättömyydestä, tiesin vastauksen epälyksiini. En liioitellut vanhemmilleni tippaakaan. Yritin korjata huonoa oloani, ja hetken meillä olikin mieheni kanssa ihan mukavaa. Söimme ruokaa ja katsoimme samalla elokuvaa. Kävimme kaupassa ja ostimme suklaata. Värjäsimme hiukseni.

Sitten olisi kuitenkin tullut aika lähteä treeneihin. (Nyt olisin vihdoin toipunut flunssasta niin hyvin, että voisin huoletta urheilla.) En kuitenkaan tunnistanut itsestäni mitään halua mennä iloisten ihmisten pariin harjoittelemaan voltteja. Tuntui aivan liian suurelta ponnistukselta lähteä kotoa ja teskennellä energistä ja ehjää. (Joskus, kun olen yrittänyt, olen päätynyt istumaan pala kurkussa salin reunalla raahautuen välillä tekemään liikkeen tai pari.)

Päädyimme mieheni kanssa jäämään kotiin. Nyt hän istuu tietokoneensa ääressä tekemässä koulutehtäviään tai jotakin muuta mielenkiintoista ja minä istun korituolissani potemassa syyllisyyttä.

Korituolissa on minun oma turvallinen pesäni. Väsynyt ja sairas minä haluaisi todella (nyt ja usein muulloinkin) vain käpertyä korituoliin ja jäädä tähän viltin alle lämpimään. Istun pesässäni usein lukemassa tai kirjoittamassa, ja kun silmiäni alkaa ylivoimaisesti kirvellä väsymyksestä (yleensä tunnin sisällä), nukahdan tähän paikkaan.

Sisimmässäni halajan kuitenkin tervehtyä: nousta pesästäni, olla virkeä ja elinvoimainen, tehdä normaaleja asioita väsymättä suunnattomasti, toteuttaa haaveitani sekä olla iloksi lähimmilleni huolen ja taakan sijasta. On siis aika tehdä uusi suunnitelma.

Suunnitelmani on mennä nukkumaan ennen puolta yhtätoista ja yrittää huomenna herätä virkeämpänä sekä elää hiukan terveemmäntuntuinen päivä. Huomenna olisi myös entisen työpaikkani "päättäjäisillanistujaiset". Suunnitelmaani kuuluu mennä sinne ja yrittää olla osa hymyilevää ja keskustelevaa joukkoa.

Nella löysi eilisellä aurikoisella lenkillämme minulle hevosenkengän. Aioin puhdistaa sen ja laittaa sen seinällle niinpäin, ettei onni valu pois. Ehkä se on hyvä enne. Valopilkku. Ehkä oloni voisi alkaa helpottua. Eikö se jo voisi?