tiistai 9. kesäkuuta 2009

Silmin palavin, suureen maailmaan

Meidän pieni hauva, kesä ja aurinko.

Isäni lahjoitti minulle perheeni vanhan digikameran!! :D Sukulaismies esitteli hänelle siskoni lakkiaisissa omaa uudempaa, tarkempaa ja kaikin puolin parempaa kameraansa. Minä taas olin jo kauan haaveillut omasta digikamerasta, mutten ollut saanut aikaiseksi/raaskinut ostaa. Iskälle tarjoutui hyvä tilaisuus olla kiltti ja huomaavainen isä, kun hän samalla sai oivan tekosyyn hankkia itselleen paremman kameran kaikkien muiden teknisten vempaintensa jatkoksi... :) Nyt saan siis ikuistaa valopilkkuja teidänkin nähtäville!

Suorastaan pelkään sanoa ääneen (ettei kaikki samantien katoa..), mutta elämä on hymyillyt minulle viime viikkoina. Olen ollut yllättävän virkeä ja iloinen, viihtynyt töissä, iloinnut kotona, edistänyt hitusen opintoja sekä erästä unelmaa. :) Elän ja hengitän yhtäaikaa riemua, kauneutta, kaipuuta ja haaveita. Tunteeni ovat niin suuria, että välillä melkein pakahdun. Toivoisin, että näin voisi jatkua! Eikai näiden valopilkkujen tarvitse sammua?

"Kuuman heinäkuun, yössä hehkuen
sanoit pakahtuu, mun sydän janoinen
pelätä ei saa, jos tahtoo milloinkaan
onnen saavuttaa.
Tyttö naapurin, silmin palavin, suureen maailmaan,
Käytkö vieläkin?
Kaikki aikanaan, kun turha riisutaan
Saitko rakastaa?"

(Juha Tapio: Ohikiitävää)

sunnuntai 17. toukokuuta 2009

Viikon valopilkut

Töitä, opiskelua, lääkäriaikoja, koiraa, riitelyä, sovintoja, liian vähän unta, tekemättömiä kotitöitä - siinä lyhykäisyydessään kuluneen viikon kuulumiset.

Tuntuu oudolta, etten ole osannut pysähtyä miettimään asioita ja kirjoittamaan kuulumisiani. Viikkoon on kuitenkin onneksi mahtunut valopilkkujakin, ja ajattelin nyt keskittyä hiukan niihin.

Sain kuin sainkin metodiseminaarini tehtyä. Palautuspäivä oli puolitoistaviikkoa sitten keskiviikkona. Kirjoitin koko työn sunnuntai-, maanantai- ja tiistai-iltojen aikana ja palautin sen viisi minuuttia yli puolenyön, eli siis torstain puolella... Mutta tehtyä tuli. Tällä viikolla sitten esittelin työni ja sain ihmeen hyvää palautetta. JEE. Opiskelua on edistetty hurjalla viiden opintopisteen saldolla.

Olen käynyt töissä ja suurimmaksi osaksi pitänyt siitä. Siellä olen jaksanut kutakuinkin tsempata ja näyttää virkeämmältä kuin todellisuudessa olen. Kuluneen viikon töiden ja seminaarien myötä olen jopa kokenut olevani kohtalaisen mielenkiintoisella ja mielekkäällä alalla... Ehkä minun ei tarvitsekaan paeta Siwan kassalle.

Olen ehkä keksinyt gradulleni aiheen. HURJAA EDISTYSTÄ! Tosin odotan koko ajan jännityksellä, että ohjaajani hyväksyisi aihevalintani. Hän ei edelleenkään ole vastannut sähköpostiini, enkä saa täyttä mielenrauhaa asian suhteen ennen kuin saan vahvistuksen, että aiheeni on kelvollinen. Jos saan pitää aiheeni, kirjoittamisesta pitäisi tulla suhteellisen mielekästä...

Aurinko paistaa ja Nellan kanssa on ihanaa lenkkeillä. Meri kimmeltää, ja koira uskaltautuu rantaveteen kahlaamaan. Kallion lätäkössä olevasta sammankonkudusta on kasvanut nutipäitä. Nurmikko ja puut ovat vihreitä. Eilen suloinen kalastajamies hymyili meille rantalenkillä... :)

Silloin, kun aurinko ei paista, tummat pilvet ja tuuli tuntuvat raikkailta ja tervetulleilta. Yhtenä päivänä sain jopa nauttia ukkosmyrskystä aitiopaikalta työhuoneeni ikkunasta. Yhtäkkiä ilma tummui ja taivas täyttyi pilvistä. Tuuli yltyi ja sai puut huojumaan ja meren aaltoilemaan levottomasti. Pian salamat välähtelivät ja ukkonen jyrisi. Vesisade ropisi ikkunalautaan ja tuulenkohinan kuuli sisälle asti. En ole pitkään aikaan nähnyt mitään niin upeaa.

Olen osannut pitkästä aikaa nauttia musiikista. Vuosia sitten musiikin kuunteleminen oli suurin henkireikäni ja paras keino purkaa tunteita ja rentoutua. Nykyään en jostain syystä juurikaan osaa tai saa aikaseksi keskittyä kuuntelemaan musiikkia. Meillä ei soi radio, ja CD:ni seisovat pölyisinä hyllyssä. Kuluneella viikolla olen kuitenkin toisinaan löytänyt itseni soittamasta jotakin nyyhkybiisiä youtubesta ja pitänyt siitä. Olen unohtunut koneelle etsimään kauniita kappaleita ja hyräilemään mukana. Ja mikä parasta - musiikki on tuonut minulle hyvää oloa.

Olemme käyneet mieheni kanssa treeneissä. Kesäkaudella meillä ei ole valmentajaa, vaan kaikki halukkaat aikuisryhmäläiset saavat varattuina aikoina käydä salilla harjoittelemassa itsekseen. LOISTAVAA!!! Koko sali kaikkine välineineen - trampoliinit, vaijeri, köydet, patjat ym. - vapaassa käytössä kolmen tunnin ajan. En tiedä, mikä voisi olla hauskempaa.

Kotona olemme viettäneet leffahetkiä mieheni kanssa ja syöneet fetasalaattia ja jäätelöä ja suklaata... :)

lauantai 9. toukokuuta 2009

Voinko puhua suoraan?

On varmaan jo korkea aika kirjoitella tänne kuulumisia pitkän poissaolon jälkeen. Olen kai yrittänyt odottaa, että minulla olisi jotakin mukavaa sanottavaa, tai että kiukkuni laantuisi niin, että saisin edes jotenkin jäsennellysti kerrottua tunteistani. Minua on nimittäin loukattu verisesti - pahemmin kuin koskaan aiemmin elämässäni.

Vapusta piti tulla mukava. Tai no, vähintäänkin neutraali. Olimme mieheni kanssa suunnitelleet jäävämme kotiin, sillä meillä molemmilla oli yllinkyllin opiskelutehtäviä hoidettavana. Vappuaattoaamuna aurinko paistoi kesäisesti ja heräsimme hyvällä mielellä. Tarkoitus oli käydä kaupassa ostamassa simaa, munkkeja ja hyvää ruokaa viikonlopuksi sekä pino leffoja ja asettua sitten viettämään työntäyteistä vappua ulkoilu-, ruoka- ja leffataukoja lukuunottamatta.

Aamupalapöydässä aloin kuitenkin muistella viime vappua mieheni perheen luona: hänen iloisia pikkusisaruksiaan, trampoliinia pihalla, seuraa ja hauskanpitoa. Hetken keskustelun jälkeen päätimme noin tunnin varoitusajalla pakata laukkumme ja lähteä rautatieasemalle. Iloisina hyppäsimme junaan. Viipyisimme vain yhden yön, viettäisimme vapun hauskassa seurassa ja tulisimme heti vappupäivänä takaisin tekemään tehtäviämme.

Toisin kävi. Vappuaattopäivä ja -ilta menivät vielä ihan mukavasti, lukuunottamatta pientä sanaharkkaa mieheni ja hänen äitinsä välillä. Vappupäivänä mieheni äiti sitten päätti keskustella kanssamme elämästämme. Mieheni ei juurikaan kerro hänelle asioitaan, mutta minä uskon (tai siis uskoin) avoimuuteen ja olin kertonut hänelle rehellisesti niin rakkaimpani kuolemasta kuin tietyistä ongelmista, joita miehelläni on.

Anopintekeleeni avatessa keskustelun mieheni poistui pian paikalta, mutta minä jäin kuuntelemaan. Keskustelu (tai anopintekeleeni yksinpuhelu) liukui huomaamatta mieheni kireydestä meidän elämäämme ja siitä minun historiaani. Yhtäkkiä kuulin mieheni äidin sanovan asioita, kuten "elämän vain täytyy jatkua, ei suruun voi jäädä asumaan.." "ette te voi olla toistenne terapeutteja" "kyllä sinun täytyy jatkaa elämääsi" "sinun surusi varmasti rasittaa suhdettanne, ymmärrätkö?" "vaikka miehesi ei sitä myöntäisi, tai edes tiedostaisi, häntä varmasti vaivaa ja hänen ärtymystään voi lisätä se, että sinä rakastat ja ikävöit toista ihmistä, vaikka sinulla onkin oikeus tunteisiisi..." "käytät kaiken energiasi suremiseen, eikä sinulle jää voimia mihinkään muuhun..."

Minusta tuntui, kuin minua oltaisi potkaistu vatsaan. Mieheni äiti on nähnyt minua korkeintaan kerran parissa kuukaudessa, ja viimeksi olimme heillä kylässä uutena vuotena. Hän ei tiedä juuri mitään minun ja mieheni arjesta. Olen kyllä kertonut hänelle, ettei meillä läheskään aina ole helppoa ja etten aina voi hyvin. Mutta olen kyllä jatkanut elämääni rakkaimpani kuoleman jälkeen. Minullahan on avopuoliso ja pieni koiravauva. Käyn töissä ja yritän opiskella. En ole ollut sairaslomalla muutamaa viikkoa enempää rakkaimpani kuoleman jälkeen. Kirjoitan blogiini valopilkuista, jotta en unohtaisi hyviä asioita elämässäni. Nauran Nellalle ja iloitsen lenkeistämme ja yhteisistä hetkistä mieheni kanssa. Olen aktiivisesti hankkinut itselleni apua: syön lääkkeitä ja käyn psykologilla, psykiatrilla ja yleislääkärillä. Puhumme mieheni kanssa asioistamme, ja hän suhtautuu kultaisesti minun menetykseeni. Kodissamme saa olla valokuvia edesmenneestä rakkaimmastani, ja saan kertoa miehelleni asioita entisestä puolisostani. Mieheni hymyilee lämpimästi, kun kerron, kuinka rakkaimpani olisi jossakin arjen tilanteessa toiminut, tai mitä hän olisi sanonut koheltamisestani. Arvostan ja rakastan miestäni suuresti juuri tästä erityislaatuisesta hyväksynnästä ja haluan luottaa häneen, kun hän vakuuttaa, että edesmennyt rakkaani saa olla tällä tavalla läsnä elämässämme. Sitten anopintekeleeni kehtaa tulla kyseenalaistamaan tämän kaiken, eikä sulje suutaan, vaikka sanon, että hänen kommentinsa loukkaavat minua, ja etteivät asiat ole niinkuin hän väittää. En myöskään koe enää "aktiivisesti" surevani rakkaimpaani. Pikemminkin jäljellä on masennus kaikista niistä raskaista sairauden, pelon ja kuoleman varjostamista vuosista, joita rakkaimpani kanssa elin. Vuosista, joista anopintekeleeni ei tiedä yhtään mitään.

Tuon keskustelun jälkeen en voinut muuta kuin itkeä katkeraa itkua mieheni sylissä. Itkin sitä, että mieheni äiti kehtasi puhua minulle tuolla tavalla sekä sitä, että olin ikinä mennyt avoimesti kertomaan hänelle tunteistani, kun hän sylkee kaiken kertomani päin naamaani kuvitellen tietävänsä elämästäni ja suruprosessistani enemmän kuin minä itse.

Emme tulleet alakertaan muiden seuraan yli tuntiin. Sillä välin paikalle saapui mieheni äidin sisko, jota en ollut koskaan aikaisemmin tavannut. Hän oli kylläkin täysin yllättäen ottanut minuun yhteyttä sähköpostilla, kun oli kai jotakin kautta kuullut menetyksestäni, ja keksi sitten kertoa kuinka hänen kipunsa on Jumalalle vuodatettu ja kuinka hänen tielleen on lähetetty enkeleitä - sekä "oikeita" että ihmisten muodossa. Hän kyseli, uskonko johdatukseen ja pohdiskeli omaa merkitystään minun elämääni. Edelleen - en ollut koskaan tavannut koko ihmistä, emme olleet koskaan puhuneet puhelimessa, enkä tiedä hänestä mitään. Olin samaan aikaan suunnattoman ärtynyt ja hämilläni tästä yhteydenotosta, enkä sitten osannut tai sinänsä halunnutkaan vastata hänen viestiinsä.

Nyt hän sitten oli tullut mieheni vanhempien luokse ja tunki samantien tervehtimään meitä makuuhuoneeseen, jossa edelleen yritin niellä pettymystäni mieheni äidin käytökseen. Mieheni täti vaikutti aluksi ihan mukavalta. Hän kävi tervehtimässä, katseli hetken väsyneitä ja itkuisia kasvojani ja lähti sitten pois. Hetken kuluttua hän palasi, ojensi minulle sielunhoitajien kirjoittaman kirjan "Sydämen lohduksi", kertoi, kuinka siitä oli joskus ollut hänelle apua ja vaati sitten minua lähtemään kanssaan kävelylle. Sikäli, etten tunne häntä lainkaan ja hänen sisarensa oli juuri osoittanut minulle, ettei ollut luottamukseni arvoinen, en tuntenut suurta halua lähteä tädin kanssa yhtään minnekään. Toisaalta olen hyvin avoin, pidän puhumisesta ja minulla on paha tapa hakea kipuuni lohtua, jos sitä vähänkään on tarjolla. Jokin sisälläni sai minut kuitenkin vaivalloisesti kieltäytymään ehdotuksesta ja purskahtamaan samantien itkuun.

Mieheni pyysi tätiään poistumaan, ja sain vielä hetken keräillä itseäni, kunnes päätimme lähteä ulos muiden seuraan. Tiedostin, etten todellakaan ollut antanut hyvää kuvaa itsestäni mieheni tädille, enkä myöskään ollut oma itseni tavatessamme. Niinpä hakeuduin pahaa aavistamatta hänen seuraansa pihalla - vain saadakseni uuden potkun vatsaani.

Täti alkoi välittömästi jutella minulle, kuinka oli kuullut menetyksestäni ja halusi sanoa minulle, että "surussa voi viipyä, mutta suruun ei saa jäädä asumaan" Mistä ihmeestä hän oli saanut päähänsä, että "asun" surussani??? En ollut kertonut hänelle mitään elämästäni. Hän jatkoi suuren viisautensa jakamista todeten, että mikäli jään suruuni, saatan menettää jotakin hyvää, mitä minulla nyt on. Samalla hän nyökkäsi kohti miestäni, joka seisoi kauempana kuulomatkan ulkopuolella. Haukoin henkeäni.

Täti jatkoi kyselemällä uskonko Jumalaan ja mitä edesmennyt rakkaimpani oli sanonut minulle ennen kuolemaansa (oliko hän toivonut, että jatkaisin elämääni). Tässä vaiheessa kyyneleet alkoivat taas tulvia silmiini, kun ajattelin viimeiset viikkonsa sairaalassa virunutta rakkaimpaani, joka tuona aikana oli liian väsynyt kyetäkseen puhumaan. Kerran, hiukan virkeämpänä päivänä hän tarjosi minulle omenaa. Hän ojensi tyhjää kättään minua kohti ja sanoi, että voisin ottaa omenan, jos haluaisin. Sanoin pala kurkussa, että rakkaimpani voisi itse syödä omenansa, mutta hän vastasi, että voisi kyllä kuoria itselleen uuden. Hän, joka makasi puoliksi halvaantuneena sairaalasängyssä ja sai ravintonsa lähinnä letkun kautta suoneen.

Niin minä sitten seisoin mieheni tädin vieressä keskellä mieheni vanhempien kotipihaa kyyneleet silmissäni ymmärtämättä, kuinka tämä ventovieras saattoi puhua minulle näin. Sain soperrettua hänelle, että minua loukkasi suuresti se, että hän, joka ei minua tunne, eikä asioistani mitään tiedä, tulee sanomaan minulle, etten saa jäädä asumaan suruuni, kun en niin edes tee. Hän kysyi "miksi sinä sitten itket?" Kerroin itkeväni, koska anopintekeleeni oli loukannut minua. Se ei kuitenkaan vaikuttanut tätiin, vaan hän alkoi kertoa, kuinka hän on ollut kaksikymmentä vuotta hoitajana ja istuu viikoittain jonkun kuolinvuoteen vieressä ja että hän tietää mitä kuolema on. Sain sanotuksi, ettei hänen puolisonsa ole kuollut ja juoksin itkien ja raivoissani sisälle. Mieheni tuli perässä ja piti minua jälleen sylissään vaatien minua kertomaan, mitä minun ja hänen tätinsa välillä oli tapahtunut.

Ennen kuin huomasimmekaan täti oli kiivennyt perässämme yläkertaan ilmeisen valmiina toiseen erään. Hän alkoi huutaa meille siitä, kuinka hän tietää kuolemasta ja surusta ja toisti edelleen, etten saa asua surussani. Siinä vaiheessa menetin itsehillintäni. Huusin kaikella voimallani (ja minusta todella lähtee ääntä), että minulla ei olisi miestäni, koiraani, kotiani, työtäni tai yhtään mitään, jos asuisin surussani. Hän jatkoi huutamistaan ja viimeiset sanat taisivat olla, että pilatkaa vain elämänne... Mieheni ajoi hänet pois yläkerrasta. En pystynyt ymmärtämään tapahtunutta. Tärisin vihasta ja itkusta. Mieheni ilmoitti, että me lähtisimme samantien kotiin. Kädet vapisten työnsin tavaroitani matkalaukkuun.

Mieheni kävi kyyneleet silmissään pyytämässä veljeään lähtemään meille kuskiksi. Mieheni äiti kulki perässämme huutaen, että hänen siskonsa oli tehnyt arvion "tilanteestamme" ja toiminut sen mukaan. Emme kestäneet kuulla enää sanaakaan ja kävelimme itkien laukkuinemme ja koirinemme läheiselle bussipysäkille odottamaan mieheni veljeä, joka onneksi ajoi meidät kotiin asti. Illalla mieheni täti laittoi miehelleni viestin, jossa pahoitteli, sitä, että oli aiheuttanut miehelleni (siis miehelleni, ei minulle) pahaa mieltä, mutta ilmoitti, ettei kadu sanojaan. Hän ilmoitti jokaisen surevan käyvän läpi viisi vaihetta ja valisti miestäni, että minä olen ilmeisesti jäänyt yhteen niistä. Yritin raivoissani soittaa tädille heti viestin saatuamme, mutta hän ei vastannut puhelimeen.

Seuraavana päivänä sain hänet kiinni puhelimella ja totesin jäisellä äänellä hänen loukanneen minua suuresti ja kysyin, aikooko hän pyytää anteeksi. Hän ilmoitti minulle, ettei hänellä ole mitään anteeksipyydettävää. Hän on kuulemma elämässään keskustellut lukuisten ihmisten kanssa ja minä olen ainoa, joka on loukkaantunut. Hän kertoi kahdenkymmenen vuoden hoitajakokemuksellaan, että minua on kohdeltu silkkihansikkain ja paapottu rakkaimpani kuolemaan liittyen ja nyt en kestä, kun hän sanoo asioita suoraan. Sitten hän toivotti minulle hyvää loppuelämää. (Edellisenä päivänä hän oli lässyttänyt minulle, kuinka hän haluaa olla minua ja miestäni varten olemassa ja kuinka me voisimme koska tahansa tulla kylään heidän saunamökkiinsä.) En voinut uskoa korviani, mutta toivotin myöskin hyvää loppuelämää sekä onnea ihmisten kohtaamiseen hoitajantyössä.

Pari seuraavaa päivää kihisimme mieheni kanssa kiukusta ja yritimme purkaa asiaa keskenämme sekä mieheni äidin kanssa puhelimessa. Nyt olemme kai ihan hyvissä väleissä mieheni ydinperheeseen, mutta tädistä ei ole kuulunut enää mitään. Mieheni totesi, ettemme ole missään tekemisissä hänen kanssaan, ellei hän joskus vaivaudu pyytämään vilpittömästi anteeksi.

Onneksi vapustamme seurasi kuitenkin jotakin hyvääkin: olemme mieheni kanssa olleet läheisemmät kuin aikoihin. Minusta tuntui hyvältä, että hän puolusti minua äitiään ja tätiään vastaan, ja että hän otti ohjat käsiinsä ja järjesti meidät samantien kotimatkalle, kun tilanne räjähti käsiin. Lisäksi hän soitteli jälkikäteen äidilleen ja tädilleen ja yritti saada heitä tajuamaan, kuinka he olivat minua loukanneet. Ilmeisesti nämä siskot ovat kuitenkin kuin kaksi marjaa, eikä heidän paksuihin kalloihinsa saa taottua mitään, mitä he itse eivät halua nähdä.

En voi mitään sille, että kiukku alkaa edelleen pulputa pintaan, kun vain ajattelenkin vapun tapahtumia. Niin että anopintekele ja anopintekeleen sisko saavat haistaa piiiiiitkääään paskan. Ja jos anopintekele (siskolleen en puhu enää mitään) sattuu tästä eteenpäin kyselemään kuulumisia, niin tiedoksi vain, että minulle kuuluu hyvää. Asiat eivät voisi olla paremmin. Yhtenä aamuna heräsin, enkä enää ollut tippakkaan masentunut. En syö enää isoja vaaleanpunaisia, heliseviä kapseleita, eikä minun tarvitse käydä lääkärissä. En taida edes muistaa edesmenneen rakkaimpani nimeä. Tuntuu kuin hänen kuolemastaan olisi kymmenen vuotta. Opinnotko? Voi, ne etenevät vauhdilla. Lukeminen ei tuota minkäänlaisia ongelmia - minähän rakastan sitä. Ja minun ja mieheni suhde on mitä parhain. Hänelläkään ei ole mitään ongelmia itsensä kanssa. KAIKKI ON HYVIN.

"Voinko puhua suoraan?
Vai kuuluuko mun teeskennellä?
Sanoa, että on hauskaa,
vaikka kaikki menee päin persettä.

Ja jos ihan totta puhutaan,
en jaksais puhuu ollenkaan."

(Irina: Miksi hänkin on täällä?)

maanantai 27. huhtikuuta 2009

Kuka auttaa vois?

Voi sentään. Takana mukava ja toimelias viikonloppu. Sisko kyläilemässä. Aurinkoisia ulkoilupäiviä. Shoppailua. Leffoja ja herkuttelua. Tieto myönnetystä apurahasta. Ja päiväunettomuusputki senkun jatkuu.

Mutta silti nyt ahdistaa. Sisko lähtee huomenna. Pari työpäivää tiedossa. Gradun aihe hukassa. Metodiseminaari aloittamatta. Tenttikirjat lukematta. Pelkään, etten riitä. Pelkään, etten hallitse elämääni. Pelkään, ettei minusta ole tähän.

Haluan valmistua. Haluan töitä. Haluan moottoripyörän. Haluan elää.

Ja silti ahdistaa. Pelottaa. Haluan aikalisän. Haluan peiton alle. Haluan, ettei kukaan voi vahingoittaa minua. Haluan olla turvassa. Haluan olla kaikkien vaatimusten ulottumattomissa. Haluan, että rintaani lakkaa puristamasta.

Haluan elää pelkäämättä ja murehtimatta. Tervehtyä. Nauttia. Nauraa. Tehdä. Olla. Riemuita.

"Kuka auttaa vois
kuka veis mut pois
kuka kanssain uutta lois
suojaksein kilven tois
heti huomenna"

(Simo Santapukki: Seurataan johtajaa)

keskiviikko 22. huhtikuuta 2009

Uusia alkuja

ENNÄTYS!!! Tämä on kolmas päivä peräkkäin ilman päiväunia! Se on minulle suuri saavutus, sillä usein minulta kuluu peräti viisi arvokasta tuntia päivästä nukkumiseen.

Nyt olen ulkoillut Nellan ja mieheni kanssa, ja eilen pidimme spontaanin siivouspäivän. Saimme kotimme paljon parempaan järjestykseen, pakkasimme turhaa krääsää laatikoihin, ja minä sain vihdoin heitettyä kuolleet huonekasvini pois. (Pidän kasveista ja jaksoin hoitaa niitä, kunnes vahingossa ylikastelin toisen orkideani. Ratkaisuni ongelmaan oli pelastaa muut kasvit samalta kohtalolta jättämällä ne käytännössä kokonaan kastelematta. Tämä hätävarjelun liioittelu koitui useimpien kasviparkojen kohtaloksi. Vain muutama sinnikkäin selvisi talven yli.) Kodista tuli siis eilen siistimpi, ja meillä oli hauskaa. Siivouspäivään kuului myös siivouspäivällinen: pakastepitsaa, limsaa ja jälkiruoaksi jäätelöä. Hmm... Ehkä pitäisi siivota useamminkin.. :)

On ollut suunnattoman ihanaa tuntea itseni virkeämmäksi. En tiedä, onko syynä uudet lääkkeeni vaiko ehkä auringonpaiste, joten olen hurjan kiitollinen kummastakin.

Tänään oli ensimmäinen työpäiväni uudessa työpaikassani. Minulla oli oikein mukavaa ja tunsin onnistuneeni muutamia yksityiskohtia lukuunottamatta.... Ensinnäkin, päädyin taas juomaan väkisin kupillisen kahvia, vaikka edelleen vihaan kahvia. (Minulta ei taaskaan kysytty, haluanko sitä, enkä sitten saanut suutani auki. Huomenna marssin paikalle teevalikoimani kanssa...) Sitten sain ylpeänä olla uskottu mies! En sitten tiedä, kuinka uskottavaa oli, ettei uskottu mies onnistunut nitomaan kolmea arkkia paksumpia paperinippuja toimiston vain hiukan vaatimattomalla nitojalla... Lisäksi uskottu mies täytti iloisena oma-aloitteisesti printterin melkein kartonginvahvuisilla paperiarkeilla, kun ei heti huomannut vieressä olevia normaaleja papereita. No, tulipahan vahvoja valtakirjoja.. :) Muuten onnistuin kai olemaan suhteellisen uskottava uskottu mies.

Tänään alkoi paitsi minun uusi työsuhteeni, myös Nellan koulunkäynti. Nella osoitti olevansa, jos ei kuuliaisin, niin ainakin äänekkäin oppilas haukkumalla paikalle saavuttuaan viisi minuuttia taukoamatta. No, nyt on ainakin varmistettu, että pentukurssin kaikki muut jäsenet ovat hauvamme huomanneet. Muutenhan kaikkia muita vähintään puolet pienempi neiti voisi vaikka jäädä jalkoihin...

lauantai 18. huhtikuuta 2009

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...

Tänään olen käynyt mieheni kanssa onnistuneissa treeneissä, Nellan kanssa citymarketissa ostamassa ketjurasvaa polkupyörään (auringonpaisteesta ja kuivista kaduista inspiroituneena) sekä taas kerran Nellan kanssa merenrannassa. Koska olen useaan otteeseen hehkuttanut aurinkoisia lenkkejämme ja Nellan tekemisiä, ajattelin nyt kertoa muista asioista, joita näimme ympärillämme. Tai siis minä näin. Nella ei tainnut kiinnittää huomiota asioihin, jotka saivat minut nauramaan.

Tässä siis näköhavaintoja päivälenkiltämme.

Isä, joka oli lähtenyt lastensa kanssa ulos. Isä itse ajeli tyytyväisenä hymyillen kauko-ohjattavalla formula-autolla asfaltoidulla koripallokentällä. Pojat (noin 5- ja 7-vuotiaat) nojailivat tylsistyneinä koripallotelineeseen eivätkä osoittaneet pienintäkään kiinnostusta sen paremmin isäänsä kuin autoakaan kohtaan.

Kaksi sorsanpyllyä vierekkäin pystyssä rantavedessä. Taisi olla pariskunta lounaalla...

Identtinen pyöräilijäpariskunta. Tämä nuoripari oli sonnustautunut täsmälleen samanlaisiin tummansinisiin pyöräilytakkeihin ja tiukkoihin mustiin pyöräilyhousuihin. Jopa harmaat miestenmalliset maastopyörät näyttivät erehdyttävästi samanlaisilta. Luulin, että pariskunnat alkavat vasta vanhemmalla iällä muistuttaa toisiaan...

Illalla kotona oli sitten Nellan vuoro kummastella maailman ihmeellisiä asioita... Istuimme tapojemme mukaan Nellan kanssa korituolipesässäni. Yhtäkkiä Nella alkoi murista vaimeasti tuijottaen herkeämättä eteisen ulko-ovea. Käännyin hämmästyneenä katsomaan, mistä oli kyse. Huvittuneena huomasin, että selkämme taakse laskeva ilta-aurinko piirsi varjomme suoraan eteisen oveen. Ovessa näkyi ikkunalaudalla oleva tulppaanikimppu sekä Nellan pystykorvainen siluetti. Nellan murina yltyi, kun ovessa yhtäkkiä näkyi myös vilkuttava käteni.

"Auringossa aina varjo seuraa kulkijaa.
Kun päivä painuu pilveen, niin varjo katoaa.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa,
se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa."

(Pirkko Koskimies - Marjatta Pokela: Ihme ja kumma)

perjantai 17. huhtikuuta 2009

Niin paljon valopilkkuja, että tarvitsee kohta aurinkolasit

Ihanaa! Edellisen kirjoitukseni jälkeisiin päiviin on mahtunut vaikka kuinka monta valopilkkua!

Unohdin viimeksi mainita, että täydellisen merenrantalenkkimme jälkeen jaksoin tehdä meille pitsan. Söimme pitsaa olohuoneen lattialla ja katselimme samalla Kaunottaren ja Kulkurin reilusti yli viidentoista vuoden tauon jälkeen. Nauroimme elokuvalle vilpittömästi. Oli hauska nähdä lapsuudesta tuttu elokuva aikuisemmin silmin. :)

Eilen kävin Nellan kanssa kahdestaan merenrannassa, sillä mieheni teki taas kerran kiireessä palautettavia tehtäviään. Kuvittelin, ettei rantalenkki voisi olla toista kertaa peräkkäin yhtä ihana, mutta olin väärässä. Aurinko paistoi taas, ja Nella juoksenteli vapaana. Maisema oli jälleen huikaisevan kaunis ja täytti minut riemulla ja energialla. Nella hyppeli entistä taitavammin rantakivillä ja kipitti omasta aloitteestaan kastelemaan tassunsa vedessä. Nella kiipesi vaivatta suurten kivenlohkareiden päälle ja juoksenteli kallioilla. Se löysi kerta toisensa jälkeen tiensä ihan kallion nokkaan asti ja kurkotti sitten kuonollaan haistelemaan merta tuulen tuivertaessa sen paksua, mustaa turkkia. Vastaantulijat ihastelivat Nellaa: tällä kertaa sitä kutsuttiin sirkuskoiraksi, ja eräs toinen täti vertasi sitä vilkkaudessaan Barack Obaman koiraan... (!) :D

Lenkin jälkeen olimme Nellan kanssa molemmat hyvin väsyneitä, ja jopa mieheni nukahti sohvalle. Katselin nukkuvaa perhettäni - miestäni sohvalla ja Nellaa kyljellään lattialla - ja käperryin itsekin väsyneenä lattialle Nellan viereen. Siitä sitten heräsin parin tunnin kuluttua, ja aikaa treenien alkuun oli enää kymmenen minuuttia. En ollut aikoihin ollut torstain treeneissä flunssani ja sen jälkeisen väsymykseni vuoksi. Nyt kuitenkin tunsin aitoa halua lähteä salille. Mieheni ei vielä jaksanut nousta sohvalta, joten vaihdoin kiireesti vaatteet ja juoksin yksin treeneihin. (Sali on noin 50 metrin päässä kodistamme.) Olemme siis mieheni kanssa aikuisten akrobatia ja sirkus -ryhmissä.

Minua hirvitti mennä treeneihin pitkän tauon jälkeen, mutta ilmeisesti tauko oli tehnyt minulle lähinnä hyvää. Onnistuin nimittäin eräässä käsilläseisontaliikkeessä ensimmäistä kertaa elämässäni, ja kiipesin vaivatta köyttä pitkin kattoon, noin kahdeksan metrin korkeuteen. Minulla oli hurjan hauskaa ja olin tyytyväinen itseeni.

Tultuani treeneistä kotiin havaitsin, että mieheni oli kiireestään huolimatta ehtinyt käydä kaupassa ja ostanut meille ruokatarpeiden lisäksi myös suklaamunia. Tulin niin iloiseksi. Pidämme kumpikin edelleen suklaamunien yllätyksistä (vaikka tuskailemmekin koko ajan niiden huonoa laatua... kaukana ovat vanhat kunnon Kinder-munien kilpparit, leijonat ja krokotiilit...) ja olemme jatkaneet pääsiäismunien syömistä pääsiäisen päättymisestä huolimatta.. :)

Onnistuneen päivän päätteeksi juttelin pitkästä, pitkästä aikaa serkkuni kanssa facebookissa, kun hän yllättäen kyseli kuulumisiani. (Olemme olleet yhteyksissä viimeksi viime kesänä. Pidän hänestä kovasti, mutta jotenkin vain en saa juurikaan otettua yhteyttä häneen.) Hänelle vastasin totuudenmukaisesti, kun hän kysyi, mitä minulle kuuluu. (Kerrankin sain kertoa totuuden.. Usein ainoa poliittisesti korrekti vastaus on "ihan hyvää".) Serkkuni oli yllättäen yksi niitä harvoja ihmisiä, jotka uskaltavat keskustella vaikeuksistani. Usein paha oloni on niin vieras ja vaikea asia, että se kuitataan hyvin lyhyesti mutisemalla tyyliin "Varmasti kauheaa tuollainen.." ja siirtymällä kiireesti toiseen aiheeseen.

Serkkuni uskalsi kohdata masennukseni ja kyseli lempeästi kaikenlaisia jatkokysymyksiä. Minulle tuli hurjan hyvä olo, kun huomasin hänen olevan aidosti kiinnostunut kuulumisistani ja välittävän minusta. Ja luultavasti siksi, että hän oli aidosti kysellyt tuntemuksistani hieman pintaa syvemmältä, minun oli jopa mahdollista uskoa häntä, kun hän sanoi "älä itke pieni, kyllä kaikki järjestyy parhainpäin.." Voi kuinka onnellisena menin nukkumaan tuon keskustelun jälkeen. :)

Tänään on myös ollut hyvin onnistunut päivä. Jaksoin aamulla raahautua eräälle opintoihin liittyvälle yritysvierailulle, ja tulin sieltä hyvillä mielin kotiin. Kotona minua odotti ihana yllätys: rakas ystäväni oli lähettänyt minulle kortin, vaikkei mikään merkkipäivä ole lähelläkään. Kortti on vaalenpunainen ja kuvassa on kaksi pientä possua kuonot vastakkain. Kuvatekstinä lukee: "Ystävät ovat parasta terapiaa." Kääntöpuolelle ystäväni on kirjoittanut: "Ollaan ystäviä jookos, kuin ananas ja kookos. Ollaan pähkinä ja rusina, syödään makeisia tusina." IHANAA! Voi kuinka onnelliseksi tulinkaan, kun huomasin, että minulla on ympärilläni ihania, korvaamattomia ihmisiä, jotka välittävät minusta!

Iltapäivällä lähdin Nellan kanssa lenkille, ja tällä kertaa suuntasimme koirapuistoon. Vastaanotto ei kuitenkaan ollut isompien koirien osalta kovin ystävällinen, ja ennen kuin huomasinkaan olimme onnistuneet tyhjentämään koko puiston... (!) Hämillämme suuntasimme metsään kävelemään. Nella kiipeili taitavasti kallioilla, ja nautimme taas kerran suuresti olostamme. Nella totteli kuin unelma ja kipitti luokseni pienimmästäkin pyynnöstä. Nella taitaa olla myös synnynnäinen vuorikiipeilijä - niin ketterästi se hyppelehti kallioita ylöspäin. :) Paluumatkalla tulimme vielä koirapuiston kautta ja saimme paljon lempeämmän vastaanoton, kun paikalla oli myös enemmän pienikokoisia koiria.

Kotiin tultuamme nukuimme taas useamman tunnin päiväunet. (Väsymys ei vain hellitä, ja aina, jos pysähdyn paikalleni, nukahdan väkisinkin.) Nukuttuani jaksoin kuitekin laittaa meille ruokaa ja ylitin itseni tiskaamalla isot tiskit! Olen niin ylpeä itsestäni. (Tiedän, että nämä kuulostavat mitättömiltä asioilta, mutta minun väsymyksessäni ne ovat valtavia saavutuksia. Ja mieheni on joutunut huolehtimaan lähes kaikista kotitöistä kuukausien ajan...)

Viimeisimpänä valopilkkuna onkin sitten ulkoilulenkki mieheni ja Nellan kanssa. Mieheni sai tehtävänsä ajoissa palautettua ja ehti kanssamme ulos. Leikimme läheisellä hiekkakentällä. Nella kirmaili onnellisena vapaana pallon ja keppien perässä.

Ainiin, sitten lauloimme vielä mieheni kanssa ultrastaria ja söimme suklaamunat. HAUSKAA!!!

Pitkästä aikaa valtavasti valopilkkuja!


keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Tää on mun kotini

Palasin eilen kotiin pääsiäisenvietosta. Kuinka ihanalta tuntuikaan mieheni syli rautatieasemalla. Kuinka kauniilta hänen aurinkoinen hymynsä näyttikään, kun hän tervehti minua ja Nellaa. Kuinka täydelliseltä tuntuikaan käpertyä hänen kainaloonsa illalla.

Tänään minun on kuitenkin taas ollut melko vaikeaa saada asioita tehtyä. Vanhempieni luona sain ikäänkuin siskojeni siivellä toimittua, enkä juurikaan tuntenut tarvetta nukkua päiväunia. Kotona mieheni tekee lähinnä omia kouluhommiaan ja minusta tuntuu mahdottomalta tarttua mihinkään. Nostuani ylös jaksoin taas olla peräti tunnin jalkeilla, kunnes nukahdin kahdeksi tunniksi sohvalle. Ylihuomenna olen vihdoin saanut laskettua lääkeannostani niin alas, että voin aloittaa uuden lääkkeen kokeilemisen. Vaikka minusta tuntuu äärimmäisen ahdistavalta joutua turvautumaan lääkkeisiin, toivon sydämestäni, että uusi valmiste voisi tehota paremmin ja lisätä virkeyttä ja toimintakykyäni.

Onneksi tänään kuitenkin paistoi aurinko, ja herättyäni sohvalta lähdimme mieheni kanssa ulkoiluttamaan Nellaa. Siitä lenkistä tulikin sitten täydellisin aikoihin. Menimme merenrantaan ja annoimme Nellan juosta vapaana. Onnea, jota tunsin ei voi sanoin kuvailla. Se onni on jotakin aitoa, ja kumpusi suoraan sydämestäni. Kokemani onni oli jotakin, mitä ei millään lääkkeillä tai aineilla voi aikaansaada, eikä millään rahalla maailmassa ostaa.

Tunsin suunnatonta riemua auringonpaisteesta ja keväästä ja rakkaasta, rakkaasta perheestäni. Jää oli sulanut merenpinnalta ja pienimmätkin lumikasat olivat kadonneet. Sininen meri kimmelsi auringossa. Nella ei ikinä ollut nähnyt sellaista maisemaa. Se juoksenteli onnellisena kanssamme kaislikossa ja hyppelehti rantakivillä. Se tunsi ensimmäistä kertaa hienon hiekan tassujensa alla ja kiisi riemastuneena ympyrää hiekka pöllyten ja tassut sutien.

Kävelimme kaksi tuntia auringonpaisteessa, meren äärellä. Kiipeilimme suurille rantakiville ja saimme Nellan hyppimään perässämme. Nella kiipeili paitsi kiville, myös korkeiden mäkien päälle sekä tasapainoili kaatuneiden puunrunkojen päällä. Voi kuinka suloinen ja taitava pieni olento se onkaan!

Nella jahtasi paitsi variksia, myös perhosia ja muita pikkuötököitä. Se uskaltautui kastelemaan tassunsa aaltoilevassa rantavedessä ja maisteli janoisena niin merivettä kuin kuravettäkin. Nella juoksenteli rantakalliolla ja loikki metsäpurojen yli. Silti se tuli aina kutsusta luokse ja jätti vastaantulevat ihmiset ja koirat kiltisti rauhaan.

Minä ihastelin paitsi suloista ja kilttiä koiraamme ja rakasta, hymyilevää miestäni, myös suunnattoman kaunista maisemaa: kimmeltävää merta, metsää, rantakallioita sekä meressä lipuvia lukuisia uskamattoman kauniita joutsenia. Vaikka toisinaan haaveilen omakotitalosta maalla, totesin lenkillä olevani äärimmäisen onnekas, kun saan asua juuri täällä.

"Tää on mun kotini, tää on mun linnani,
mä löysin paikkani, sinun viereltä."
(XL5: Tää on mun kotini)

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Iso paha haikumieli

Pääsiäinen perheeni kanssa alkaa olla ohi. Huomenna lähden hurjan aikaisin aamulla kotia kohti Nellan kanssa. Monet naurut on täällä naurettu, kiivaat keskustelut käyty. Riidanpoikasiakin on päässyt syntymään. Minulla on ikävä miestäni, ja lähden mielelläni kotiin. Silti minulla on suuri haikumieli.

Lähtemisistä tulee minulle lähes poikkeuksetta haikumieli. Ei ole väliä, tulenko olemaan poissa kotoa päivän vai viikon, haikumieli on aina läsnä lähdönhetkellä, erotessa. Ei ole myöskään väliä, kuinka ikävä minulla on takaisin kotiin, tai edes hirveästi sillä, onko minulla ollut reissussa mukavaa, haikumieli valtaa minut lähtiessäni kylästä perheeni, ystäväni tai sukulaiseni luota.

Haikumieli on selittämätön, ontto, turvaton olo. Minulla on ollut koko illan levoton ja surullinen olo. Rintaani on puristanut ja kurkussani on ollut pala, vaikka odotan pääsemistä mieheni kainaloon. Kun on haikumieli, kaikki tuntuu lohduttomalta.

Kaikki arkiset asiat ja tapahtumat värittyvät mielessäni surullisiksi. Nella, joka nuolee tyhjän ruokakuppinsa pohjaa, näyttää surulliselta, aliravitulta, hylätyltä ja yksinäiseltä. Nella, joka todellisuudessa on kaikkien rakastama, hyvin ruokittu ja ulkoilutettu sekä viimeisen päälle hellitty, iloinen koiranpentu. Minä, 24-vuotias nainen pakkaamassa matkalaukkuani, tunnen itseni avuttomaksi 4-vuotiaaksi, joka joutuu eroon perheestään ja lähetetään yksin suureen maailmaan.

Toivon, että syvältä sisimmästäni kumpuava tunne, joka minut valtaa eronhetkellä, voisi joskus saada järjelliset mittasuhteet... Ehkä jos joskus pääsen psykoterapiaan, voin työstää tätäkin asiaa.

Olen nimittäin pienestä pitäen ollut se tyttö, joka itkee lohduttomana lempeän mummun suuressa, lämpimässä sylissä, kun muu perhe kantaa matkalaukkuja autoon. Olen ollut se, joka on tuijottanut aamulla keittiön ikkunasta ulos nieleskellen kyyneleitään ja koittaen peittää surunsa, jotta voisi rauhallisesti hyvästellä vanhan ja viisaan papan, joka oli lähdössä koulupäiväni aikana. Olen se, joka ennen lähtöä kirjoitti kyyneleet silmissä hiljaa itsekseen lapun lempeälle tädilleen puuvärikynällä ja tikkukirjaimilla: "Imma, oli haikeaa." Olen se, joka on nyyhkyttänyt ensimmäiset kymmenen kilometriä auton takapenkillä lähdettäessä mummulasta, kesämökiltä tai kummitädin luota.

Opiskellessani eri paikkakunnalla kuin nyt edesmennyt avomieheni, hetket rautatieasemalla muuttuivat entistä raadollisemmiksi. Voin pahoin jo lähtöä edeltävänä päivänä, ja vatsakipu yltyi yltymistään rakkaimpani saattaessa minua rautatieasemalle. Kyyneleet virtasivat silmistäni rakkaimpani pitäessä minua sylissään ennen junan saapumista asemalle, eivätkä ne lakanneet junan lähtiessä liikkeelle. Istuessani junassa vatsani vääntyi kipeään solmuun joutuessani yhä kauemmas rakkaimmastani.

Vaikka lähden nykyään lähinnä terveen mieheni luota vanhempieni luokse, tai vanhempieni luota (joita en juurikaan ikävöi kotona ollessani) takaisin rakkaan mieheni luokse, lähteminen nostaa edelleen haikumielen pintaan. Yleensä tunne helpottaa nykyään heti junaan nousemisen jälkeen, mutta sitä ennen se on minulle todellinen ja musertava. Läheisilleni se valitettavasti jää käsittämättömäksi ja epäloogiseksi. Minun on vain nieleskeltävä pala kurkussani alemmas ja purtava hammasta. Nukun hyvän yön ja junassa olen jo onnellinen. Mieheni tulee minua ja Nellaa vastaan asemalle. Hänen sylissään tiedän taas, minne kuulun.

perjantai 10. huhtikuuta 2009

Nyt mä olen muotitietoinen!

Olen taas Nellan kanssa vanhempieni luona kyläilemässä. Pääsiäisenä on koko perhe koolla. Mieheni tosin jäi kotiin ahertamaan koulunsa parissa. Häntä on ikävä.

Eilen vietin itselleni hyvin harvinaisen päivän: olin nimittäin siskoni kanssa kaupungilla shoppaamassa ja kävin kampaajalla. Reissuun kului yhteensä lähes kahdeksan tuntia. Päivä oli harvinainen siksi, etten muista, koska viimeksi olisin käynyt varta vasten ostoksilla kaupungilla. Kampaajalla olen leikkuuttanut hiuksiani - hävettää myöntää - viimeksi viime kesänä.

Siskoni nauroi minulle, kun kerroin, että kampaajalla istuminen tuntui minusta hyvin ylelliseltä. Hmm.. Ehkä tämän arkipäiväisen ilon voisin suoda itselleni hiukan useamminkin... No, nyt istuin kyllä kampaajalla koko viime vuoden edestä. Väriin ja leikkaukseen kului yhteensä neljä tuntia! Takapuoli siinä puutui ja aika kävi pitkäksi... Ja hiuksia lähti vähän reilummalla kädellä. Pituudesta lähti ainakin kolmannes pois. Muut asiakkaat ihmettelivät lattialla olevaa kasaa ja toivoivat saavansa siirrettyä sen omaan päähänsä. En tiedä tunnistaako mieheni minua enää lainkaan...

Kampaajan jälkeen aloitimme siskoni kanssa ankaran shoppausurakan. Koko ajatus lähti siitä, kun toinen pikkusiskoni - meistä muotitietoisin - oli luonani kylässä juuri sinä päivänä, kun olin lähdössä työpaikkani illanistujaisiin. Tuskailin hänelle, etten edes tiedä, mitä pukisin päälleni. Siskoni asteli vaatekaapilleni voitonvarmana ja ilmoitti, että kyllä täältä jotakin löytyy. Käännettyään vaatekaappini sisällön ylösalaisin ja törmättyään lukuisiin Puman paitoihin ja muihin enemmän ja vähemmän sporttisiiin vaatteisiin, hän joutui myöntämään, että en varsinaisesti ollut liioitellut sanoessani, ettei minulla ollut mitään päällepantavaa.

Lukuisten sovitusten ja makeiden naurujen jälkeen löysimme siedettävän asukokonaisuuden, jossa sitten lopulta kehtasin lähteä ulos. Siskoni huokaisi syvään ja sanoi painavalla äänensävyllä: "Sinä olet itse ajanut itsesi tähän tilanteeseen!" Minua nauratti, mutta jouduin myöntämään itselleni, että siskoni oli oikeassa: olen äärimmäisen laiska ostelemaan itselleni vaatteita ja kun ostan, se tietää yleensä jatketta Puma-kokoelmalleni. Shoppaaminen on minusta hyvin rasittavaa ja kuluttavaa puuhaa. Yleensä väsähdän jo ensimmäisessä kaupassa ja sitten haluan lähteä syömään.

Eilen yritimme kuitenkin korjata onnetonta tilannettani nuorimman siskoni kanssa. Onnistuimme paikkaamaan akuuteinta vajetta vaatekaapistani. Löysimme useampia uskottavia työvaatteita, mutta en edelleenkään tiedä, mitä laittaisin päälleni seuraavaan ravintolailtaan. Sovimme siskoni kanssa jatkavamme urakkaa, kun hän seuraavan kerran tulee luokseni kylään.

Ehkä minun pitäisi jaksaa panostaa enemmän ulkonäkööni. Kaunis olo lisäisi varmasti myös hyvää mieltä...

keskiviikko 8. huhtikuuta 2009

Hyvästi Hanoi!

En ole vielä maininnutkaan, että olin hurjassa nuoruudessani (!!) suuri Michael Monroe -fani. Ihastuin ensin Andy McCoyn kautta Hanoi Rocksiin ja tutkittuani bändin historiaa ja kuunneltuani heidän musiikkiaan löysin Michael Monroen. Tässä vaiheessa minun on aivan pakko mainita, että rakastuin bändiin ennenkuin heidän come backistaan oli kennelläkään mitään aavistusta.

Eräänä kesänä jo yhdeksän vuotta sitten kuuntelin Andy McCoyn levyä. Pidin kuulemastani. Sain käsiini ja luin kirjan mr. McCoysta. Opin samalla paljon Hanoi Rocksista. Seuraavaksi katselin heidän keikkavideotaan. Elin koko kesän Hanoi Rocksille: kuuntelin heidän levyjään, piirtelin kuvia Andysta ja Michaelista sekä katselin videota ja luin kirjaa uudelleen ja uudelleen.

Syksyyn mennessä vaatekaappiini oli ilmestynyt nahkahousut, kasa niittivöitä, toinen toistaan merkillisempiä kenkiä, koruja ja muita asusteita. (Kyllä, nyt punastuttaa...) Olin siinä vaiheessa jo korviani myöten rakastunut Michael Monroeen ja hänen soolotuotantoonsa. Ihastuin hänen asenteeseensa, jota koko hänen räiskyvä olemuksensa huokui.

Koko lukioaikani imin itseeni voimaa, itseluottamusta ja energiaa Michaelin vuoroin uhoavista ja uhmakkaista, vuoroin kauniista ja lohduttavista sanoituksista. Olin niiiiiiiiiin ihastunut. Ensimmäisen kerran näin hänet soolokeikalla Tavastian lavalla olessani 16-vuotias. Olin päättänyt ottaa riskin. Matkustin junalla vanhempieni luota monta tuntia Helsinkiin, ja marssin kahden kultaisen tätini kanssa sydän pamppaillen, huolella meikattuna legendaarisen rock-klubin ovelle. Vessassa sitten hypin ja hihkuin riemusta, kun kukaan ei epäillyt mitään.

Tuo keikka oli täydellinen. Pystyn vieläkin muistamaan, kuinka suunnattoman onnellinen olin sinä iltana ja vielä viikkoja jälkeenpäin. Sen jälkeen kiersin ensin Michael Monroen ja myöhemmin uudelleen kootun Hanoi Rocksin perässä monilla, monilla keikoilla. Levyhyllyni täyttyi heidän levyistään, seinät kuvista ja aarrelaatikko erinäisistä keikkamuistoista. Suuri rakkauteni Michaeliin kantoi minua vuosia. (Vaikka minulla oli poikaystävä ja harrastuksia, Michael mahtui aina sydämeeni.)

Olen edelleen onnellinen kaikista noista vuosista ja kyvystäni elää ja unelmoida kaikesta sydämestäni. Minua ei estänyt mikään eikä kukaan. Ja unelmani (mahdottomimmatkin) toteutuivat - sain useamman kerran jutella Michaelin kanssa ja hetken olin hänelle erityinen.

Olen onnellinen siitä, että minulle on annettu kyky kokea elämyksiä ja valtavan suuria tunteita. Jo nuorena minusta oli surullista nähdä ympärilläni viileitä ihmisiä. Ihmisiä ilman suurta intohimoa. Ihmisiä, joiden elämä näytti kovin tasapaksulta, koska mikään ei varsinaisesti hetkauttanut heitä.

Pikkuhiljaa "aikuiselämässäni" (ja minähän en oikeasti koskaan kasva aikuiseksi) suuri rakkaus idoliani kohtaan alkoi jäädä taka-alalle. Keskityin luonnollisesti avopuolisooni, opiskeluuni, töihini - konkreettiseen elämään tässä ja nyt. En usko, että olen menettänyt kykyäni haaveilla, mutta haaveeni ovat vaihtuneet toisenlaisiksi. Onneksi tavoittelen kuitenkin edelleen kuuta ja tähtiä taivaalta - en vain yhtä intensiivisesti kuin aiemmin. Minun kohdallani tämä johtuu paitsi "aikuistumisesta", myös masennuksestani, ja se on minusta äärettömän surullista.

Unelmattomaan kohtaloon en kuitenkaan ikinä aio alistua. Unelmat ovat suuria valopilkkuja harmaassa arjessa. Jonakin päivänä aion omistaa omakotitalon, ajaa HURRRJAAA vauhtia moottoripyörällä ja uida delfiinien kanssa. Jonakin päivänä en enää kärsi masennuksesta.

Uskon, että Hanoi Rocks ja Michael Monroe -vuoteni ovat vahvistaneet uskoani unelmiin ja kannustaneet minua unelmoimaan lisää. Muistan Michaelia aina suurella lämmöllä, sydän nauraen, mutta mukana on myös ripaus haikeutta.

Eilen kävin heittämässä jäähyväiseni Hanoi Rocksille Tavastialla, ensimmäisellä kahdeksasta loppuunmyydystä bändin viimeisistä keikoista. En enää muistanut kaikkien biisien sanoja ja uusia kappaleita en edes tunnistanut, kun en ole jaksanut innostua bändin uusista levyistä. Tuntui hassulta katsella keikkaa niin eri silmin kuin kuusi vuotta sitten. Vatsani ei enää mennyt solmuun jännityksestä odottaessa bändiä lavalle, eikä sydämeni pakahtunut onnesta Michaelin kävellessä ohi ja tarttuessa minua kädestä. Näin kaiken rokkikukkoilun koomiset piirteet: Andyn syljeksimässä lavalle, Michael hokemassa "Rock like fuck!!" ja nyysimässä eturivin kirkuvilta tytöiltä kaiken mahdollisen mitä irti sai (huivit kaulaansa ja rannekorut ranteisiinsa...).

Hauskaa minulla kyllä oli. Ja mieleeni palasivat kaikki vuodet, jotka elin ja hengitin Michaelin energiaa, asennetta ja komeutta.

Viime yönä näin sitten Michaelista unta. :)

Hyvästi, Hanoi Rocks!

maanantai 6. huhtikuuta 2009

Elämää koiran kanssa

Tähän päivään on mahtunut paljon väsymystä ja paljon puhelimessa puhumista, mutta niitäkin enemmän Nellaa.

Hauskuus alkoi heti päivän ensimmäisellä lenkillä, kun Nella löysi Aarteen. Nellan Aarre oli halkaisijaltaan noin 7 sentin kokoinen koivun oksan pala. Nella nappasi sen itselleen matkan varrelta ja joutui venyttämään pienen suunsa äärimmilleen ammolleen, jotta Aarre ylipäätään pysyi mukana matkassa.

Nella kuljettelee usein erinäisiä keppejä suussaan, mutta pudottaa ne maahan ja unohtaa sille tielleen heti nähtyään tai haistettuaan jotakin mielenkiintoista. Aarre oli kuitenkin poikkeus. Nella kuljetti sitä sinnikkäästi mukanaan, vaikka niin iso halko (oikea nimitys olisi ehkä ollut kalikka, mutta vanhempien ylpeydellä ristimme sen mieheni kanssa haloksi, kun se kuitenkin oli selvästi keppiä järeämpi) niin pienen koiran suussa näytti jo suorastaan työläältä. Kun sitten valitsin risteyksessä hiukan pidemmän reitin, Nella näytti hieman epäröivän, mutta kipitti sitten halko suussaan innokkaana edellä. Yhtäkkiä sen karvaisten pystykorvien välissä muodostui kuitenkin selkeästi aivan oma suunnitelma. Aivan varoittamatta Nella teki Aarteensa kanssa täyskäännöksen ja lähti määrätietoisesti vetämään hillittömästi lyhintä reittiä kotia kohti. Me emme voineet mieheni kanssa olla nauramatta ääneen, emmekä myöskään raaskineet estää neitokaisemme vakaata suunnitelmaa.

Vastaantulijat hymyilivät poikkeuksetta pienelle koirallemme, joka ylpeästi kantoi suurta Aarrettaan. Edes lauma parijonossa kulkevia äänekkäitä päiväkotilapsia ei saanut sitä unohtamaan halkoaan. Viimeinen koitos oli aivan kotiovemme edessä tassutteleva iso, musta koira. Seurasimme mieheni kanssa jännityksellä, veisikö Aarre edelleen voiton. Tyttömme pudotti Aarteensa maahan, kipitti tervehtimään uutta tuttavuutta, mutta kylliksi haisteltuaan se palasi määrätietoisesti hakemaan halon ja raahasi sen mukanaan sisälle. Onneksi portaissa halko suussa kulkeminen muodostui kuitenkin ylivoimaiseksi, ja Aarre sai jäädä rappukäytävän nurkkaan.

Seuraavalle lenkille lähtiessä Aarre taas löytyi nurkasta ja kulkeutui mukana ulos. Olin jo varma, ettei koira-parka edes muista tehdä tarpeitaan, kun se kuljetteli halkoa suussaan ympäri takapihaa. Pelastukseksi koituivat vähän kauempana tassutelleet naapurin pojat. Nämä karvakorvat kiinnostivat Nella siinä määrin, että Aarre unohtui lopultakin takapihan nurmikolle.

Nellalla oli myös tänään eläinlääkäri. Vaikka olin vasta käyttänyt Nellan ulkona ennen lähtöä, neidillä riitti energiaa loikkia ympäri eteistä, hyppiä minua vasten ja vikistä ja murista innoissaan, kun se huomasi minun pukevan vaatteita päälle. Neiti sai niin suuren hälinän aikaseksi, että olin varmasti yhtä kuumissani ja tuskissani kuin väsynyt äiti, joka on vartin pukenut parkuvaa ja rimpuilevaa lasta, kun lopulta ryntäsin koirani kanssa pihalle. Juoksimme kiireellä kohti bussipysäkkiä, Nella etunenässä, hihna kireällä. Yhtäkkiä neiti kuitenkin haistoi jotakin kiintoisaa ja teki äkkipysähdyksen niin, että olin talloa koirani päälle. Nolona keräilin tasapainoani keskellä katua parkkihallista ulos ajavan auton edessä.

Bussissa matkalla lääkäriin Nella onneksi istui hyvin rauhallisesti ja kiltisti (mitä nyt olisi mieluusti nuollut vieressä istuvan miehen takkia sekä purrut tämän laukkua) ja keräsi taas osakseen lukuisia katseita ja hymyjä.

Lääkärin vastaanotolla viivyimme huikeat kaksi minuuttia ja kuulimme, että silmä on parantunut hienosti eikä ole syytä huoleen. Tämän jälkeen jonotimme taas kymmenen minuuttia ruuhkaiselle kassalle ja istuimme taas tunnin bussissa matkalla kotiin.

Kotiuduttuamme puhuin pitkään ja hartaasti puhelimessa, kun kävin läpi ongelmiani ensin kaverini, sitten tätini ja lopulta äitini kanssa (kaikki sattuivat soittamaan peräkkäin). Tällä välin Nella ehti kyllästyä yksinoloon (mieheni teki keskittyneesti koulutehtäviään) ja pureskeli voimallisesti käsiäni aina, kun erehdyin silittelemään sitä samalla puhuessani. Kun vedin käteni pois neitokaisemme ulottuvilta, se vaihtoi kohteekseen makuuhuoneen tapetin. *HUOKAUS*

Iltalenkillä kävelimme lähikauppaan ostamaan karkkia minulle ja miehelleni. Matkalla törmäsimme Nellan onneksi kahteen suloiseen villakoiraan, joista nuorempi leikki innoissaan Nellan kanssa. Sain päästää Nellan irti ja se telmi ja juoksenteli hyvän tovin koirakavereidensa kanssa. Sitten kävelimme kiltisti ilman hihnaa kotiin asti vain huomataksemme sisällä kirkkaassa valossa, että leikkiminen tapahtui ilmeisesti mutavellissä. Vein Nellan pienistä protesteista huolimatta kylpyammeeseen ja suihkuttelin sen tassut ja masun. Kylpyamme oli tämän pikasuihkun jäljiltä näkemisen arvoinen. Valkoinen pohja oli täynnä mustaa hiekkaa ja kuraa - kaikki yhdestä pienestä koiralapsesta.

Suihkunjälkeinen kuivatusoperaatio on myös aina yhtä hupaisa. Pieni matala murina alkoi siinä vaiheessa, kun kävin pikkuisia tassuja yksitellen pyyhkeen kanssa läpi. Kun pyyhkeestä päästiin eroon, alkoi taas tuttu hysteerinen juokseminen ympäri asuntoa. Pyyhettä raadeltiin, sohvalle tyynyjen väliin sukellettiin, turkkia ravisteltiin kerta toisensa jälkeen, lattiatyynyillä hypittiin ja pyörittiin.... ja kaikki tämä luonnollisesti pienen lapsen "raivokkaan" murinan säestämänä... :)

Voi pieni rakas koirani, joko mennään nukkumaan?

sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Tahtoo voida paremmin

Olen huomannut, että blogikirjoitukseni ovat yleensä hurjan pitkiä ja raskaita. No, ne selvästi mukailevat ajatuskulkujani. Minä kun olen melkoisessa solmussa itseni kanssa. Nyt aion yrittää hieman toisenlaista taktiikkaa. Siis kirjoitukseni suhteen. Lyhyesti ja ytimekkäästi, selkein lausein.

Haluaisin niin kovin saada itseni kuntoon. Elämälläni on nimittäin ulkoisesti oikein hyvät puitteet: ihana, pieni, kodikas koti; kiltti, herttainen, hauska mies; maailman suloisin pieni koira; turvallinen perhe; hyvä opiskelupaikka; töitä tiedossa; hauska harrastus ja aivan miljoonasti haaveita. Ongelmat kumpuavat sisältäni, minusta itsestäni. Jos vain voisin oppia olemaan ahdistumatta, stressaamatta ja pelkäämättä. Olen selvinnyt niin paljosta, ettei tämän pitäisi olla mahdotonta.

No, lyhyesti. Valopilkut perjantain jälkeen:

Ystäväni synttärit eilen. Jaksoin mennä. Menin peräti mielelläni, ilman epäröintiä. Olin sosiaalinen.

Ulkoilu Nellan kanssa tänään. Nella sai juosta vapaana kallioisessa metsässä. Hetkellisesti päänsärky ja väsymys katosivat. Hymyilytti. Tunsin suurta onnea ja rakkautta.

Ainiin, perjantaina toteutin pitkäaikaisen haaveeni. Ostin keltaisia tulppaaneja ja niille vihreän, keväisen maljakon. Nyt tulppaanit ovat kauniisti auenneina ikkunalaudalla tuomassa meillä kevättä ja valoa.

Tämä päivä:

Väsymystä, päänsärkyä, nukkumista sohvalla. Haaveilua paremmasta.

Tämän illan suunnitelmat:

Mennä Nellan kanssa ulos. Katsoa Amerikan huippuhurtta tv:stä (saa nauraa, mutta tykkään katsella niitä koirulaisia ja niiden kahjoja omistajia). Syödä suklaavanukas tv:n ääressä. Leikkiä Nellan kanssa.

Kauaskantoisemmista haaveistani ja suunnitelmistani kerron hieman myöhemmin. Tahdon voimistua, jotta voin toteuttaa niitä.

lauantai 4. huhtikuuta 2009

A night out

Eilen tapahtui jotakin historiallista. Minun päiväni oli väsynyt, ahdistunut ja päänsärkyinen, ja pelastukseksi koitui yllättäen mainitsemani illanvietto entisten työkavereideni kanssa. Minulla ei todellakaan ollut korkeita odotuksia illan suhteen ja ajattelin jo jättää menemättä, sillä en juurikaan viihdy tapahtumissa, joissa lähes päätarkoitus on juoda mahdollisimman paljon alkoholia.

En ole absolutisti, eikä minulla ole mitään muiden alkoholinkäyttöä vastaan. Jostain syystä en vain itse löydä juomisesta mitään hohtoa. En ole koskaan kaivannut alkoholia voidakseni rentoutua tai pitää hauskaa. Lisäksi koen ahdistavana sen, että minun pitäisi muuttaa olotilaani keinotekoisesti jonkin aineen avulla. (Tosin teen sitä koko ajan käyttäessäni mielialalääkkeitä, mutta sen olen joutunut hyväksymään pysyäkseni ylipäätään toimintakykyisenä.)

Eilen minulla oli kuitenkin todella mukava ilta. En kylläkään tainnut viipyä niin pitkään, että alkoholista olisi tullut illan tärkein elementti. Tapasimme ensin toimistollamme, josta siirryimme taksilla miellyttäävään ravintolaan. Nautimme ihanan illallisen herkullisine alkuruokineen ja pääruokineen jutellen ja nauraen. Olin ajatellut etukäteen tilata tavoilleni uskollisena cokiksen ruokajuomaksi, mutta koska pöytään tilattiin sangriaa ja punaviiniä, en viitsinyt herättää huomiota ja niitä ainaisia kysymyksiä ja tuputtamista, jotka väistämättä seuraavat siitä, ettei juo alkoholia niinkuin kaikki muutkin.

Sain kuitenkin todeta, että syömiemme ruokien kanssa sangria ja punaviini sopivat oikein hyvin juomiksi, ja huomasin nauttivani illallisesta ruokineen, juomineen, seuroineen ja keskusteluineen kovasti. Minulle tilaisuus oli myös hyvin ylellinen. Entinen työpaikkani siis maksoi koko illallisen. Itse en tällä hetkellä voisi kuvitellakaan laittavani niin paljon rahaa ruokaan, enkä todellakaan maksaisi siitä, että saan juoda punaviiniä ruoan kanssa. Luultavasti ammattini vuoksi minun on kuitenkin syytä totutella "sivistyneisiin" illallisiin, ja oli mukavaa huomata, että voin oikeasti nauttiakin sellaisesta.

Toki minusta on muutenkin ihanaa syödä hyvin, mutta valitsen mieluummin astetta edullisemman pihviravintolan ja ruokajuomaksi veden tai limsan. Lisäksi voin lähes yhtä suurella ilolla syödä hampurilaisen ja ranskalaisia ja saada kaupanpäälle pienen pehmokoiran. :) Toivon, että tätä lapsenmieltä en ikinä menettäisi. Toivon, ettei minusta koskaan tule pelkästään Armanin jakkupuku päällä kulkevaa snobia, joka ei voi jalallaankaan astua halpaan hampurilaisravintolaan. Toivon, että en koskaan ala pelata golfia.

Täytyy kuitenkin myöntää, että tällaisten luksusillallisten suhteen minun saattaa tulla ikävä entistä työpaikkaani. Tuleva pienen pieni työnantajani ei luultavasti ikinä tule kestitsemään minua millään tavalla.

Palatakseni kuitenkin takaisin eilisiltaan, jatkoimme ravintolasta - yllätys, yllätys - baariin. Olin ajatellut lähteä siinä vaiheessa kotiin, mutta koska minulla oli ollut vilpittömän hauskaa, tulin muiden seurassa vieläpä kahteen baariinkin. Muiden jatkaessa kolmanteen paikkaan, totesin juoneeni kyllin monta sosiaalista siideriä ja päätin lähteä kotiin. Hyvästelin hyvillä mielin kaverini ja tulin bussilla kotiin puoli yhden maissa. Eikä tietoakaan krapulasta aamulla. Osasin siis olla oma itseni ja toimia juuri niinkuin minusta hyvältä tuntui. Just my kind of night. :)

Aamulla heräsin Nellan kanssa lenkille pitkästä aikaa iloisena.

torstai 2. huhtikuuta 2009

Miksi en jo parane?

Miksi en jo parane? Tätä kysymystä toistelen mielessäni laadittuani toinen toistaan mielenkiintoisempia suunnitelmia elämäni pelastamiseksi vain löytääkseni itseni kerta toisensa jälkeen lähtöruudusta yhtä väsyneenä, yhtä neuvottomana ja yhtä peloissani.

Palasimme tänään Nellan kanssa kotiin vanhempieni luota. Vanhempieni lisäksi kotona olivat myös kaksi pikkusiskoani. Olimme koko perhe yhdessä koolla ensimmäistä kertaa joulun jälkeen. Perheeni kuunteli hiljaisena, kun kerroin heille, minkälaisia päiväni pahimmillaan ovat.

Kyläreissullani sain kuitenkin siskojeni seurassa joitakin asioita tehtyä. Lisäksi tapasin pitkästä aikaa parhaan ystäväni, ja kävimme pitkällä, aurinkoisella kävelyllä Nellan kanssa. Lisäksi vierailin Nellan kanssa edesmenneen rakkaimpani vanhempien luona. Hetken aikaa ehdin taas epäillä, voiko minulla todella olla kotona niin huono olo, kuin perheelleni kerroin. Enkö oikeasti pääse sängystä ylös? Enkö oikeasti jaksa tiskata tiskejä? Enkö oikeasti saa luettua? Haluanko oikeasti vain käpertyä peiton alle?

Palattuani tänään kotiin ennen puoltapäivää ja herättyäni sohvalta kolmen jälkeen vatsa kipeänä syömättömyydestä, tiesin vastauksen epälyksiini. En liioitellut vanhemmilleni tippaakaan. Yritin korjata huonoa oloani, ja hetken meillä olikin mieheni kanssa ihan mukavaa. Söimme ruokaa ja katsoimme samalla elokuvaa. Kävimme kaupassa ja ostimme suklaata. Värjäsimme hiukseni.

Sitten olisi kuitenkin tullut aika lähteä treeneihin. (Nyt olisin vihdoin toipunut flunssasta niin hyvin, että voisin huoletta urheilla.) En kuitenkaan tunnistanut itsestäni mitään halua mennä iloisten ihmisten pariin harjoittelemaan voltteja. Tuntui aivan liian suurelta ponnistukselta lähteä kotoa ja teskennellä energistä ja ehjää. (Joskus, kun olen yrittänyt, olen päätynyt istumaan pala kurkussa salin reunalla raahautuen välillä tekemään liikkeen tai pari.)

Päädyimme mieheni kanssa jäämään kotiin. Nyt hän istuu tietokoneensa ääressä tekemässä koulutehtäviään tai jotakin muuta mielenkiintoista ja minä istun korituolissani potemassa syyllisyyttä.

Korituolissa on minun oma turvallinen pesäni. Väsynyt ja sairas minä haluaisi todella (nyt ja usein muulloinkin) vain käpertyä korituoliin ja jäädä tähän viltin alle lämpimään. Istun pesässäni usein lukemassa tai kirjoittamassa, ja kun silmiäni alkaa ylivoimaisesti kirvellä väsymyksestä (yleensä tunnin sisällä), nukahdan tähän paikkaan.

Sisimmässäni halajan kuitenkin tervehtyä: nousta pesästäni, olla virkeä ja elinvoimainen, tehdä normaaleja asioita väsymättä suunnattomasti, toteuttaa haaveitani sekä olla iloksi lähimmilleni huolen ja taakan sijasta. On siis aika tehdä uusi suunnitelma.

Suunnitelmani on mennä nukkumaan ennen puolta yhtätoista ja yrittää huomenna herätä virkeämpänä sekä elää hiukan terveemmäntuntuinen päivä. Huomenna olisi myös entisen työpaikkani "päättäjäisillanistujaiset". Suunnitelmaani kuuluu mennä sinne ja yrittää olla osa hymyilevää ja keskustelevaa joukkoa.

Nella löysi eilisellä aurikoisella lenkillämme minulle hevosenkengän. Aioin puhdistaa sen ja laittaa sen seinällle niinpäin, ettei onni valu pois. Ehkä se on hyvä enne. Valopilkku. Ehkä oloni voisi alkaa helpottua. Eikö se jo voisi?

tiistai 31. maaliskuuta 2009

Onni on... lämmin koiranpentu

Heräsin juuri Nellan kanssa vanhempieni luona reilun parin sadan kilometrin päässä kotoa. En siis ole menossa tenttiin, joka alkaisi vajaan tunnin kuluttua. Lomani on näköjään sujunut niinkuin pitikin. :)

Matkustimme eilen noin kaksi ja puoli tuntia junalla ja Nella käyttäytyi taas kuin enkeli. Se pötkötteli koko matkan sylissäni osoittamatta minkäänlaista levottomuuden merkkiä. Kummallista käytöstä koiralta, jonka energisyyttä, eloisuutta ja loputonta vauhdikkuutta kaikki ihastelevat.

Ennen junan lähtemistä meillä oli hieman ylimääräistä aikaa, joten kävin esittelemässä Nellaa entisellä työpaikallani. Voi sitä lässytystä, hymyä ja ihastelua, kun työpaikkani suurimmat koiraihmiset kokoontuivat aulaan silittelemään Nellaa, joka häntä heiluen juoksenteli riemuissaan sylistä toiseen. Kaupungilla kulkiessamme saimme myöskin taas monta hymyä osaksemme. Yksi työkavereistani sanoikin, että Nellasta tulisi hyvä "terapiakoira", kun kaikki ihmiset ilahtuvat niin kovasti nähdessään sen. Vastasin vain, että Nella nimenomaan onkin minun henkilökohtainen terapiakoirani. En usko, että kukaan ymmärsi, kuinka tosissani olin.

Perille päästyämme Nella hurmasi taas kerran perheeni - mukaanlukien äitini, joka on useaan otteeseen ilmoittanut suorastaan vihaavansa koiria. Äitini jaksoi viimeiseen asti sanoa, ettei minun ikinä kannattaisi hankkia koiraa, sillä niistä on vain haittaa ja vaivaa. Nykyään hän lässyttää Nellalle, kutsuu sitä pieneksi kullaksi, silittää sitä ja antaa sen tulla syliinsä istumaan. Tämä on varmasti merkittävin osoitus siitä, kuinka suuri sydäntenvaltaaja ja kuinka erityinen tapaus minun pieni koiralapseni on.

Luin kerran erään kasvattajan sivuilta kommentin: "Joka väittää, ettei rahalla saa onnea, ei ole koskaan omistanut koiranpentua." Minun kohdallani tämä pitää paikkansa harvinaisen hyvin. :) Nella pelastaa pahimmankin päivän.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

Untuva on kuoren alla

Ystäväni pelasti minut eilen pyytämällä minut ja Nellan pienelle iltakävelylle ennen kuin ehdin menettää malttini täydellisesti ja nolata itseni vieraidemme edessä. Hänelle sitten purin asioita suurella tunteella koko lyhyen lenkkimme ajan. Toivottavasti suurin osa naapurustosta oli jo nukkumassa, sillä ikkuna auki iltaa istuvat kuulivat varmasti kuka minkäkin osan syvimmistä tunnoistani.

Kotona minua odotti kuitenkin yllätys. Mieheni sisko oli käsittänyt väärin jotakin, mitä olin yrittänyt mumista pahoitteluksi lähtiessäni, ja oli nyt itkuinen, verisesti loukkaantunut ja aivan valmis lähtemään parin tunnin kotimatkalle keskellä yötä. Hän oli vakuuttunut, että koko päivän kestänyt kiukkuni, jota olin yrittänyt ilmeisen huonolla menestyksellä peitellä, johtuisi hänestä ja heidän vierailustaan.

Tiedän, että edellisestä kirjoituksestani voisi saada sellaisen käsityksen, että mieheni sisko olisi ollut oikeassa, mutta näin asia ei kuitenkaan ollut. Olin vain herännyt aamulla kiukkuisena ilman mitään erityistä syytä ja eikä kiukkuni päivän mittaan laantunut kuin ainoastaan hetkittäin. Välillä kierrellessämme kaupungilla onnistuin vilpittömästi hymyilemään. Myös leffankatselutuokio oli aivan mukava ja onnistunut.

Kävi vain niin, että pelkoni, josta olin puhunut miehelleni jo tyttöjeniltaan liittyen, toteutuikin vieraidemme seurassa. Olin jo pari päivää ennen perjantaita tunnustanut miehelleni sekä yhdelle ystävistäni pelkääväni, että masennukseni saisi minut valtaansa kesken hauskanpidon ja että olisin ainoa, joka ei osaisi nauttia mukavasta yhdessäolosta.

Onnistuin onneksi selvittämään ajatuksiani vieraillemme niin, että väärinkäsitys saatiin oikaistua ja mieheni sisko katsoi voivansa jäädä meille yöksi. Halasin vierastamme lämmöllä ja sain sitten tilaisuuden itkuisena sopertaa tunteistani. Tilanteesta kehkeytyi henkilökohtainen ja äärimmäisen kallisarvoinen kyynelten sävyttämä keskustelu, joka jatkui aina aamukolmeen asti. Miehet lohduttivat, silittivät ja pitivät sylissä itkuisia tyttöjään, kunnes kumpikin vuorollaan nukahtivat.

Vaikka todella olisin toivonut meille hauskempaa ja kevyempää illanviettoa, minua ei sinänsä kaduta mikään. Olen ylpeä itsestäni, että osasin kertoa rehellisesti tunteistani sekä selvittää asiaa omalla ainaisen vilpittömällä tyylilläni. Päädyin myös kertomaan vieraillemme asioita edesmenneestä rakkaastani sekä meidän surullisesta menneisyydestämme, joka edelleen vaikuttaa minuun päivittäin. Eilen tuli nimittäin kuluneeksi tasan neljä vuotta rakkaimpani ensimmäisestä kohtauksesta, joka aloitti koko epätoivoisen sairastamisen syöksykierteen. Se päivä muutti koko elämäni, ja sen jälkeiset tapahtumat ovat nakertaneet elämäniloani sekä uskoani hyviin asioihin.

Minulle oli tärkeää, että sain kertoa menneisyydestäni myös vieraillemme, sillä toivon, että hekin sitä kautta oppisivat tuntemaan minut sekä ymmärtämään minua paremmin. Joudun monessa seurassa nielemään pahan oloni ja pitämään muistoni sisälläni, jotten raskailla ja pelottavilla asioilla säikäyttäisi ihmisiä ympärilläni tai latistaisi muiden tunnelmaa. Näen usein, kuinka vaivautuneiksi ihmiset tulevat, jos vastaan rehellisesti kysymykseen "Mitä sinulle kuuluu?".

Toivon, etten purkauksellani järkyttänyt vieraitamme liikaa. Ainakin he vakuuttelivat, että saisin vapaasti puhua ja ettei minun tarvitsisi peitellä pahaa oloani. Se tuntui minusta niin hyvältä. En voi sanoin kuvailla, kuinka paljon minulle merkitsee, että saan toisinaan näyttää heikkouteni muillekin, kuin vain läheisistä läheisimmille.

Tuntui hyvältä saada itkeä pienessä kippurassa sängyllä ja tuntea mieheni ja vieraidemme lohduttavat kädet ympärilläni. Tuntea, että minusta välitetään ja huolehditaan. Osasin myös tehdä saman mieheni siskolle keskutelun edetessä muihin aiheisiin. Uskon, että keskustelu teki hyvää meille kaikille. Tänään vieraamme lähtivät hyvillä mielin, eikä minullekaan jäänyt mistään typerä tai keskeneräinen olo.

"Minä haluaisin
veistää menneistä laivan
Minä haluaisin
tehdä murheista purjeen
ja puhaltaa
ja puhaltaa

Minä haluaisin
haluaisin

Älä pelkää kyyneleitä
sydämellä on harhateitä
Älä pelkää rikkomista
untuva on kuoren alla
Sillä rakkaus on työtä
sillä rakkaus on työtä

Onni ei tule odottamalla
eikä se antaudu ahneudelle
Onni ei pysy pakottamalla
eikä elä ruokkimatta
sillä vapaus on meissä
sillä vapaus on meissä

Minä haluaisin
haluaisin

Minä haluaisin
veistää menneistä laivan
Minä haluaisin
tehdä murheista purjeen
ja puhaltaa
ja puhaltaa"

(Tommy Tabermann: Minä haluaisin)

lauantai 28. maaliskuuta 2009

Känkkäränkkäpäivä

MURR.

Tänään minulla on ollut känkkäränkkäpäivä. En yhtään tiedä, miksi.

Eilen oli ihan onnistunut tyttöjenilta kaveriporukalla. Joukossamme oli yksi raskaana oleva ystävä. :) Me muut saimme sitten kuulla kauhutarinoita siitä, kuinka paha olo voi olla peräti useamman kuukauden ajan ja kuinka kummallisilta ja epämiellyttäviltäkin vauvan liikkeet tuntuvat. Meillä oli mukava ilta hyvässä seurassa hyvän ruoan kera.

Palattuani illalla kotiin meillä oli vieraita. Mieheni sisko puolisoineen oli tullut meille viikonlopuksi. Se oli sovittu aiemmin päivällä, ja odotin vierailua innolla. Meillä oli ihan mukava, joskin väsynyt ilta.

Siinä oli siis eilisen valopilkut. Siihen ne sitten loppuvatkin.

Tänä aamuna heräsin flunssaisena, väsyneenä ja suunnattoman kiukkuisena. Känkkäränkkä oli tullut yllätysvierailulle. Se varmaan livahti sisälle samalla ovenavauksella vieraidemme kanssa. Nyt minua ärsyttää aivan kaikki.

Minua kiukuttaa se, miten mieheni puhuu minulle. Kiusaa minua harmittomilla pikkuasioilla, jotka juuri tänään saavat minut raivon partaalle. Minua kiukuttaa se, kuinka hän nauraa vieraidemme kanssa, kun minä olen kiukkuinen. Minua kiukuttaa se, että kaikilla muilla on hauskaa paitsi minulla.

Minua kiukuttaa se, että minulla on flunssa enkä jaksa tehdä mitään.

Minua kiukuttaa se, kuinka vieraamme puhuvat koirallemme. Ihan kuin tietäisivät siitä enemmän kuin minä.

Nyt laulamme ultrastaria. Yleensä rakastan kyseistä ajanvietettä. Mieheni ja hänen siskonsa ovat kuitenkin raivostuttavan hyviä laulajia ja keskustelevat keskenään musiikin teoriasta, mistä minä en tiedä mitään. Tosin pystyn kyllä laulamaan lähes samoja pisteitä kuin he, mutta tällä hetkellä se ei taida kiinnostaa miestäni tippaakaan. Ja minua KIUKUTTAA.

MURR.

Jos ikinä selviän näistä vieraista menettämättä täysin kasvojani - siis mieheni siskosta, hänen puolisostaan ja känkkäränkästä - voin ehkä taas uskoa valopilkkuihin. Tällä hetkellä niitä ei juuri näy.

MURR.

Tyhmä mies. Tyhmät vieraat. Tyhmä känkkäränkkä. Tyhmä minä.

MURR.

torstai 26. maaliskuuta 2009

Energisen päivän vähemmän energinen ilta

Jee! Tähän asti olen onnistunut noudattamaan kaikkia laatimiani pelisääntöjä. :)

En ole tehnyt elettäkään lukeakseni tenttiin enkä myöskään ole tuntenut siitä kovin suurta syyllisyyttä. Ole ulkoillut ja leikkinyt Nellan kanssa, aloittanut pipon (jos siitä nyt ikinä sellaista tulee) neulomisen sekä muistanut syödä ennenkuin huono olo on päässyt yllättämään.

Ihan onnistunut päivä siis. Päivällä tunsin jopa olevani täynnä energiaa. Jostain syystä illan mukana on kuitenkin hiipinyt myös selittämätön haikumieli. Minun haikumieleni on sellainen tyhjä, hiukan surullinen ja turvaton olo, jolle ei läheskään aina löydy mitään havaittavaa syytä. Ehkä pienen iltalenkin jälkeen osaan mennä ehjempänä nukkumaan.

MURR.

Attitude adjustment

Aurinkoinen aamulenkki on tehty, ja nyt istumme Nellan kanssa korituolissa syömässä suklaata. Kyllä, kummallakin on omat suklaat ja minulla on lisäksi kupillinen jasmiiniteetä. Minulla on hyvä mieli! :D

Ihanalla aamukävelyllämme pohdin viimepäivien masentunutta oloani ja päätin, että jotakin on tehtävä. (Kuinka monta kertaa olenkaan tehnyt saman päätöksen...) Lenkin aikana asetin itselleni pelisäännöt.

1. Siihen asti, kun uusi työni 22.4. alkaa, minulla on LOMAA.

2. Loma tarkoittaa, että saan hyvällä omatunnolla tehdä kaikkea mukavaa.

3. Nukun päiväunet, kun minua nukuttaa.

4. Pidän itsestäni yhtä hyvää huolta kuin Nellastakin. Muistan siis esimerkiksi ruokkia itseni säännöllisesti.

5. En lue enkä mene ensi viikon tenttiin.

6. Seuraava tenttini on 27.4. ja luen siihen kaikessa rauhassa (siis lomani aikana) ja kohtuudella.

Kävin itseni kanssa pitkät sopimusneuvottelut (!! kuulostaapas skitsofreeniseltä, mutta tiedän olevani itse itseni pahin vihollinen). Kaikkein vaikein kohta oli numero 5. Siihen jouduin neuvottelemaan lisäklausuulin, jonka mukaan saan lukea, jos jostain syystä haluan haastaa itseni omaksumaan puolitoista tuhatta sivua yhdessä viikonlopussa stressaamatta siitä tippaakaan.

Näillä mennnään. Ainakin kovasti yritetään. Lomani aikana haluaisin ainakin ulkoilla paljon, tehdä ehkä käsitöitä, leikkiä Nellan kanssa ja nauttia keväästä täysillä.

Let's see what happens!

Valoa ystävältä

On tämäkin aika olla hereillä ja kirjoittaa blogia... Muutaman tunnin päästä pitää varmaan lähteä Nellan kanssa aamulenkille, ja ensin pitäisi ehtiä nukkua. Lyhyesti siis:

Päiväni oli hyvin väsynyt ja masentunut. Olisin voinut maata sängyssä koko päivän, ellei mieheni olisi (ONNEKSI) patistanut minua ylös. Hän sanoi, että saisin mennä takaisin nukkumaan vaikka heti kymmenen minuutin kuluttua, jos vain hetkeksi nousisin vaikka vain syödäkseni ja pelatakseni korttia (!! ei kuulu harrastuksiimme - ensimmäistä kertaa pelasimme), mutta ihme kyllä se toimi. Sen jälkeen onnistuin osallistumaan pyykin pesemiseen ja kauppareissuun ja ruoan laitoin jopa itse omin voimin (tosin äitini joutui puhelimitse kannustamaan minua ryhtymään siihen). Näin työlästä elämäni joskus on, kun voimattomuus iskee.

Loppuillan pelastus oli kuitenkin vierailu ystäväni luona. Hän oli pyytänyt minut kylään pohtimaan erästä ammatillista ongelmaa, ja sieltä minä sitten kömmin kotiin vasta puoli tuntia sitten. Ongelman lisäksi ehdimme jutella muistakin asioista ja meillä oli oikein hauskaa. Muistin taas, kuinka korvaamattomia ystävät ovat. Ehdottomasti päivän valopilkku.

Lisäksi Nella sai minut nauramaan kävelemällä läppärini näppiksen päältä ja nuolemalla näyttöä samalla, kun minä yritin selvitellä ongelmaa ennen ystäväni luokse lähtemistä. Ei sitten minkäänlaista yksityisyyden kunnioittamista neidiltämme! :D

tiistai 24. maaliskuuta 2009

Nella-haukku - elämäni kirkkain valopilkku

Tänään olen voinut sekä fyysisesti että henkisesti paremmin kuin eilen. Koska tänään on kuitenkin ollut melko tylsä ja laiska päivä, ajattelin kertoa teille hieman enemmän tämän hetkisen elämäni suurimmasta ja kirkkaimmasta valopilkusta, eli rakkaasta Nella-lapsestani. Nella muuten täyttää huomenna puoli vuotta. :)

Nella on pieni ja pörröinen kleinspitz, joka muutti meille joulukuun alussa. Suhteellisen uusi tulokas siis. Nella on ensimmäinen koirani, jonka kanssa kaikki on ollut aivan uutta ja ihmeellistä. Lapsena en äitini allergian ja astman takia koskaan saanut muuta lemmikkiä kuin akvaariokaloja, vaikka haaveilin kovasti omasta eläinlapsesta. Muistan halunneeni ikävaiheestani riippuen koiran, kissan, kanin, hevosen, delfiinin, simpanssin tai kanarianlinnun. Jouduin kuitenkin tyytymään lähinnä leppäkerttuihin, muurahaisiin ja hämähäkkeihin.

Taustani vuoksi oli siis iso asia, kun pitkin viime syksyä aloin yhä enemmän ja enemmän haaveilla omasta hauvasta. Haave tuntui minusta (äitini pitkän aivopesun turruttamana) jotenkin saavuttamattomalta, kunnes mieheni, joka siihen asti oli vastustanut ajatusta koirasta, lopulta päätti kannustaa minua. Hän vakuutti, ettei haaveeni ollut mitenkään mahdoton ja että elämässä pitäisi tehdä asioita juuri niinkuin itse haluaa. Hänen kommenteistaan riemastuneena ryhdyin selvittämään asiaa ja kymmenenviikkoinen Nella-vauva muutti meille - ihmeiden ihme - jo viikon päästä mieheni kannustuksesta.

Nella on siis minulle ihkaensimmäinen karvainen vauveli ja siksikin aivan erityinen. Lisäksi tämä pienoinen on ihmeellinen muistutus omasta itsenäisestä elämästäni. Koiran hankkiessani en pitänyt perheeni tai ystävieni mielipidettä painavampana kuin omaani, vaan uskalsin tehdä ikioman ratkaisun, joka poikkesi lähimpieni neuvoista.

En ole päiväkään katunut päätöstäni. Nella on hurmaavin olento, minkä koskaan olen tavannut. Se saa aina hymyn huulilleni, vaikka koko muu maailma tuntuisi romahtavan niskaani. On ollut suunnattoman ihmeellistä seurata sen kasvua ja kehitystä ja yrittää kasvattaa siitä kunnon koirakansalaista. Toki yhteiselomme on tarkoittanut myös epäinhimillisiä herätyksiä aamuyöllä, nousemista sängystä suoraan pissalätäkköön, erinäisten jätösten siivoamista lattioilta sekä suurta huolta silmätulehduksista, ohuesta turkista, pissatulehduksesta - mistä nyt milloinkin huolehtivainen omistaja on keksinyt stressin ottaa. Silti hyvät puolet painavat vaakakupissa sataa kertaa enemmän kuin haitat.

Nella varmistaa, että pääsen aamuisin ylös sängystä ja että ulkoilen säännöllisesti. Nella on iloinen, aktiivinen, sosiaalinen ja hyvin utelias pieni koira. Nella riemastuu tavatessaan ihmisiä ja muita koiria. Nella ei juurikaan pelkää tehdä tuttavuutta itseensä verrattuna suorastaan jättiläiskoirien, kuten vaikka nöffien tai rotikoiden, kanssa. Nella varastaa kaapistani villasukkia aina kun avaan kaapin valitakseni vaatteeni. Nella osaa iloita pienistä asioista, kuten tyhjistä vessapaperirullista ja rapisevista karkkipapereista. Nella on aina onnellinen nähdessään minut. Nella katsoo minua suoraan silmiin tummilla nappisilmillään ja kallistaa päätään, kun juttelen sille.

Nella on myös hämmästyttänyt minut suurella älykkyydellään, ja riemuitsen suunnattomasti jokaisesta sen oppimasta asiasta. Nella-neiti osaa tähän mennessä istua, antaa tassun, käydä maahan, odottaa paikallaan, tulla luokse, hakea esineitä, laittaa palloja koriin, pyöriä ympäri takatassuillaan, haukkua pyynnöstä, hypätä pyynnöstä sekä odottaa kiltisti ovella, kunnes saa luvan jatkaa ulos. Tämän päivän ehdoton valopilkku oli, kun Nella oppi ottamaan kopin, kun sille heittää pallon. Tähän asti se on vain seurannut katsellaan, kun pallo putoaa maahan ja sännännyt sitten perään. Olen taas NIIIIN ylpeä pikkuisestani. :)

Haaveilen ja harkitsen keksiväni Nellan kanssa jonkin yhteisen harrastuksen. Ensimmäinen askel on pentujen arkitottelevaisuuden alkeiskurssi, jonka pitäisi alkaa ensi kuussa. Toivottavasti Nella saa siellä paljon lisää kavereita. Itse toivon löytäväni kaltaisiani - ihmisiä, jotka jaksaisivat loputtomasti höpöttää haukkujensa touhuista sekä iloita elämästä karvakorvien kanssa.

maanantai 23. maaliskuuta 2009

Noidankehässä

Olen kipeä. Täytyy kai se myöntää. Olen tämän päivän ja huomisen - eli viimeiset työpäiväni nykyisessä työpaikassani - sairaslomalla.

Olin aamulla aivan hukassa, kun mietin, pitäisikö minun mennä töihin vai ei. Olen huono tekemään päätöksiä ja ennen kaikkea, olen huono olemaan kiltti itselleni. Minun täytyi soittaa useampi puhelu läheisilleni selvittääkseni, olenko "riittävän" sairas jäämään kotiin. Läheisilleni, jotka asuvat satojen kilometrien päässä eivätkä ole nähneet minua kuukauteen. Silti luotan heidän sanaansa enemmän kuin itseeni; minähän saattaisin vaikka kuvitella olevani sairas ihan vain laiskuuttani.

En vain osaa hyvällä omalla tunnolla sallia itselleni lepohetkiä. Syytän itseäni lusmuksi ja laiskaksi, jos jään pois treeneistä tai töistä tai en jaksa opiskella. Minun pitäisi jaksaa loputtomasti; tehdä aina enemmän ja paremmin. Sinänsä outoa puhetta ihmiseltä, joka syksystä lähtien on useina aamuina joutunut toteamaan, ettei pääse ylös sängystä. Nellan muutettua meille on tietenkin ollut pakko nousta ylös sängystä ja käydä lenkillä, mutta sen jälkeen en ole päässyt ylös sohvalta.

Jos mieheni on ollut kotona, hän on vaikeina aamuina tuonut minulle aamiaisen sänkyyn. Mieheni on tiskannut, pyykännyt, laittanut ruokaa ja yrittänyt lohduttaa minua. Ja siinä sivussa yrittänyt hoitaa omaa opiskeluaan.

Niinä päivinä, joina mieheni on ollut koulussa ja minulla on ollut vapaata, olen saanut ruokittua ja ulkoilutettua Nellan sekä toisinaan hieman leikittyä sen kanssa. Itseäni sen sijaan en ole jaksanut ruokkia. Olen maannut sohvalla ja itkenyt, kun en pääse ylös. En jääkaapille hakemaan ruokaa, vaikka olisi nälkä; en tiskaamaan tiskejä, vaikka oli ollut tarkoitus; en järjestämään sotkuista asuntoa enkä lukemaan tenttikirjoja. Olen maannut sohvalla ja itkenyt ja soittanut ystäville, äidille, siskoille, rakkaimpani äidille. Olen maannut sohvalla ja itkenyt ja toivonut hartaasti, että joku voisi tulla ja pitää minusta huolta. Tulla ja silittää päätäni, kunnes nukahtaisin. Tulla ja sanoa, että saan olla väsynyt ja rikkinäinen, kun en sitä itse itselleni osaa sallia.

Tänään olen ollut kipeä, enkä ole edelleenkään jaksanut lukea tenttiini. Olen potenut siitä valtavaa syyllisyyttä. Tenttiin on enää viikko aikaa ja olen lukenut ehkä noin 150 sivua 1500 sivun tenttimateriaalista. Olen viikkojen ajan avannut väkisin kirjani, lukenut noin 10 sivua ja herännyt sitten korituolistani kahden tunnin kuluttua. Tämä on toistunut useina päivinä, monta kertaa päivässä: 10 sivua lukemista, kaksi tuntia unta.

Todennäköisesti siis joudun myöntämään itselleni, etten pysty hoitamaan tenttiäni. Olen täysin riippuvainen muiden ihmisten lempeistä sanoista: "Hoidat nyt vain itsesi kuntoon. Anna itsellesi aikaa. Rakkaimpasi kuolemasta on vasta vuosi, sinun ei kuulukaan olla vielä kunnossa. Terveytesi on kaikkein tärkein, opiskelu tulee vasta sitten...." Haluan kuulla nämä sanat uudelleen ja uudelleen ja uskoa niihin edes lyhyen hetken.

Itse en osaa sellaisia sanoja itselleni sanoa. Usein kyllä yritän, mutten usko itseäni. Jokin sisälläni huutaa: "Ei opiskelu ole mahdotonta! Sinun pitää pystyä! Olet huono ja laiska, jos et suoriudu tentistäsi!" Ja vaikka ajattelen näin, löydän itseni päivä toisensa lusmuamasta. Jotta en jäisi sohvalle itkemään tai nukahtaisi, minun on nimittäin tehtävä jotakin mukavaa: katsottava leffa mieheni kanssa, käytävä lenkillä Nellan kanssa, opetettava Nellalle temppuja, luettava lemmikkipalstoja jne. Näistä hetkistä poden sitten jälkeenpäin suurta syyllisyyttä. Oikein hiki nousee pintaan ja henkeä ahdistaa, kun tajuan, kuinka olen laiminlyönyt velvollisuuteni. Luulen, että tätä noidankehää eivät kykene "terveet" ihmiset ymmärtämään. Ehkä toiset masentuneet tai mahdollisesti anorektikot pystyvät samaistumaan tähän pakonomaiseen ajatuskulkuun.

Tenttiin lukeminen on siis osoittautunut lähes mahdottomaksi tämän hetkisillä voimillani. Työni olen kuitenkin hoitanut. Päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Huomenna olisi viimeinen työvuoroni. Lääkärini, psykologini, mieheni ja vanhempani ovat kukin vuorollaan suositelleet minulle sairaslomaa. En kuitenkaan ole kyennyt suostumaan siihen.

Puolen vuoden ajan olen sinnikkäästi raahautunut paikalle kaikkina sovittuina vuoroinani, vaikka olisin itkenyt edellisen illan ja yön. Vaikka olisin nukahtanut ajatukseen, että tahtoisin kuolla ja tulla haudatuksi rakkaimpani viereen. Seuraavana aamuna olen saapunut töihin hymyillen ja hoitanut päiväni kunnialla loppuun. En tiedä, mitä yritän todistaa ja kenelle. Kai olen näyttänyt itselleni, että olen ainakin jollakin tavalla normaali, kun kykenen käymään töissä. Toisaalta taas olen tainnut käydä töissä monen muun asian kustannuksella: oman terveyteni, opiskeluni, onneni ja mahdollisesti myös mieheni kustannuksella.

Eivät kaikki päivät kuitenkaan ole olleet niin vaikeita. On ollut aamuja, joina olen herännyt iloisena ja onnellisina. On myös ollut päiviä, joina olen lohduttanut miestäni ja vienyt hänelle aamiaisen sänkyyn, kun hän ei ole jaksanut nousta ylös. Toivottavasti olette siis huomanneet, elämässäni on myös hyviä päiviä ja hyviä hetkiä vähemmän mukavissa päivissä. Osaan nähdä valopilkkuja.

Huomisen poden flunssaani toivottavasti hyvällä omatunnolla. Lähden töistä tyytyväisenä, sillä en ole missään vaiheessa varsinaisesti pitänyt tästä työpaikasta. Olen korkealla koulutuksellani tehnyt puoli vuotta juoksutytön hommia hymy naamallani osaamatta antaa periksi.

Nyt alkaa onneksi muutaman viikon loma (tosin gradulle pitäisi keksiä aihe, tentteihin pitäisi lukea ja seminaarityötä valmistella). Ensikuun puolivälissä aloitan uudessa työpaikassani. En tiedä, voinko itsekään ottaa itseäni vakavasti. Tottakai näen, että kierrän pakkomielteistä kehää. En vain löydä tietä ulos.

Lupaan kuitenkin jatkaa etsintöjä.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

Tasan vuosi sitten...

Tänään on merkityksellinen päivä. Osittain edellisessä tekstissä kuvailemani paha olo johtuu todennäköisesti tästä nimenomaisesta kalenteripäivästä. Olen tiedostanut tämän päivän lähestymisen jo viikkoja. Kummallista kyllä, tänään ei kuitenkaan ole tuntunut mitenkään hurjan erityiseltä. Toisaalta poden siitä jopa pientä syyllisyyttä. Toisaalta olen helpottunut. Suru kyllä löytää minut muinakin päivinä.

Tänä päivänä, tasan vuosi sitten, laskin mustiin pukeutuneena vaalean kukkavihkoni rakkaimpani arkun viereen. Tänä päivänä, tasan vuosi sitten, olin varma, että rakkaimpani katseli jostakin siunaustilaisuutta, eikä voinut uskoa silmiään. Hänellä ei ikinä ollut aikomustakaan menehtyä sairauteensa. Ja silti kappeliin kokoontui 22.3.2008 joukko surun murtamia ihmisiä siunaamaan ja saattamaan hautaan nuoren, elämäniloisen, suuresti rakastetun, vahvan miehen.

Tänä päivänä, tasan vuosi sitten, katsoin surusta ja epäuskosta väristen, kuinka rakkaimpani isä, pikkuveli, kummisetä, serkku sekä minun isäni ja veljeni kantoivat rakkaimpani vaalean arkun ulos kappelista ja laskivat sen hitaasti syvään hautaan. En ymmärtänyt tuolloin asian lopullisuutta. En ehkä ymmärrä vieläkään. En ymmärrä, kuinka näin ikinä pääsi käymään. Juuri hänelle. Juuri minulle.

Rakkaimpani oli varmasti maailman kiltein ja kultaisin ihminen. Hän ei ikinä halunnut kenellekään mitään pahaa. Minulle hän olisi toivonut kaiken onnen ja ilon, mitä kuvitella saattaa. Hänen sairautensa riisti häneltä hitaasti ja raadollisesti kaiken. Silti hän ei koskaan valittanut. Hän kohtasi vaikeutensa urheasti ja pyrki nauttimaan jokaisesta päivästä niissä rajoissa, missä se kulloinkin oli mahdollista. En voi ikinä käsittää, kuinka juuri hänelle annettiin niin epäoikeudenmukainen kohtalo. Hänelle, joka sen viimeisenä olisi ansainnut.

Tänä päivänä, tasan vuosi sitten, hiljaisessa, kevätauringon valon täyttämässä kappelissa kuultiin seuraava kappale kahdella akustisella kitaralla ilmoille loihdittuna.

"pidä kädestä kiinni jos jalkani horjuu
kanna kun korteni maahan sortuu
varjoista valoihin lentää anna
siipien suojassa kanna
sillä heikko on henkeni onnen orja
temppeli sillä vain hento sorja
kanssani kuljethan poikki tän sillan
aamun ja viimeisen illan"

(Indica: Pidä kädestä)

Toivon sydämestäni, että rakkaimmallani on nyt hyvä olla. Menetyksemme on mittaamaton.

Paha olo...

Hirveä väsy, vaikka juuri nukuin parin tunnin päiväunet. Niiden aikana päänsärkyni sentään laantui. Jäljellä on tukkoinen, nuhainen, heikko ja epämääräinen olo. Vatsa on kipeä. (En käytä juuri lainkaan alkoholia, joten se ei ole oireideni syy. Eilen sitä paitsi nukahdin suhteellisen aikaisin. Sohvalle. Kesken leffan, jota mieheni kanssa yritin katsoa.)

Osittain paha oloni on täysin omaa syytäni. En ole muistanut syödä tänään kunnolla. Lähinnä siksi, että olen nukkunut. Kävimme kyllä taas ihanalla, aurinkoisella aamupäivälenkillä mieheni ja Nellan kanssa, mutta sen jälkeen en ole jaksanut tehdä juuri mitään. Paitsi katsoin loppuun eilen kesken jääneen leffan. Olen syönyt lähinnä leipää, sipsejä, lakritsaa ja suklaata. Tyhmä minä. Minun pitäisi tietää paremmin kuin hyvin, ettei vuosien ahdistuksesta ja stressistä ärtynyt vatsani kestä tuollaista. Äsken söin sitten kaurapuuroa ja mustikkakeittoa pahimpaan olooni. Ehkä kohta helpottaa.

lauantai 21. maaliskuuta 2009

Mikä on kevät?

Tein juuri ihanan, aurinkoisen, keväisen aamulenkin Nellan kanssa. Eilisen kiukku on jo ehtinyt suurimmaksi osaksi laantua, ja pystyin todella nauttimaan lenkistämme.

Ulkona on ihkaoikea kevätsää. Pieni koiralapseni ei kuitenkaan vielä tiedä, mitä kevät tarkoittaa. Se on syntynyt viime syyskuussa ja nähnyt siis elämässään lähinnä pimeitä aamuja ja iltoja, kuraa, vesisadetta, loskaa ja sitten talvella ihmeellistä puhtaan valkoista lunta.

Se ei ole nähnyt, kuinka lumen ja loskan alta paljastuu kuivat kadut, vihertävät nurmikot ja pensaat. Se ei ole kuullut kevätpurojen solinaa, kevätlintujen laulua eikä varmasti ole nähnyt ainuttakaan perhosta. Se ei ole nähnyt puiden lehtiä eikä haistellut tuoretta nurmikkoa. Se ei koskaan ole nähnyt luontoa täydessä kukoistuksessaan. Hymyilyttää. Meille tulee ihmeellinen kevät.

Kenkiä taivaanlahjana...?

Tästä päivästä kehkeytyikin lopulta yllättävän mielenkiintoinen ja vaiherikas - hyvässä ja pahassa. Haaveilen usein, että saisin elää kokonaisen päivän hyvillä mielin ja virkeänä. Yleensä päiväni musertaa sisältäni kumpuavat asiat - asiat, jotka liittyvät omaan mielialaani ja kärsimääni masennukseen. Yleensä paha, turvaton ja epätoivoinen olo valtaa minut ilman mitään ulkoista, näkyvää syytä. Tämä päivä oli poikkeus.

Tänään viimeistään aloin epäillä, että koko universumi on liittoutunut minua vastaan ja päättänyt järjestäyneesti puuttua kaikkiin iloisiin hetkiini. Kävin tänään tutustumassa uuteen työpaikkaani ja allekirjoittamassa työsopimuksen. Tulevat työnantajani vaikuttivat miellyttäviltä ja halukkailta perehdyttämään minut huolella tehtäviini (jotka muuten tulevat olemaan PALJON mielenkiintoisempia ja monipuolisempia kuin tämänhetkisessä työssäni). Vierailusta jäi iloinen ja luottavainen mieli.

Tosin kuriositeettina vierailustani: jouduin juomaan väkisin kupillisen kahvia, vaikka todellisuudessa en pidä kahvista lainkaan ja olen vannoutunut teenlipittäjä. En kuitenkaan kehdannut vaatia teetä, kun ensimmäinen kysymys kuului: "Haluatko maitoa kahviisi?" Pyysin maitoa ja tein parhaani säilyttääkseni iloisen ilmeeni, kun suurin kulauksin yritin päästä juomastani mahdollisimman nopeasti eroon.

Työpaikkavierailuni jälkeen tapasin mieheni keskustassa ja sain suurella tavalla nauttia elämän pienistä iloista. Näin valopilkkuja kaikkialla. Olimme jo alkuviikosta sopineet menevämme Puman markkinointitapahtumaan, jossa mainosten mukaan olisi jaossa ilmaisia kenkiä. Olin hurjan innoissani, sillä kyseinen merkki on ehdoton suosikkimerkkini.

Taas kuriositeettina: en pidä itseäni kovin turhamaisena, sillä en tykkää maksaa vaatteistani suuria summia, en juurikaan stressaa meikkaamisesta, enkä ylipäätään käytä kovinkaan paljon aikaa tai rahaa ulkonäkööni. Työni kyllä edellyttää siistiä ja asiallista pukeutumista, mutta hoidan sen edullisten vaateketjujen vaatteilla ja vapaa-aikana pukeudun rennosti. Puma-addiktioni on kuitenkin yleisessä tiedossa, ja Joe Blascon meikkivoiteen lisäksi se on ylellisyys, jonka hyvällä omatunnolla sallin itselleni.

Paikalle saavuttuamme saimme kenkien sovittamisen jälkeen ilmaista limsaa ja suklaapatukat. Olin lapsenomaisen onneni kukkuloilla. Minusta on vilpittömän hauskaa saada sattumalta täysin yllättäen lahjuksia, joista toisinaan olisin myös valmis maksamaan. Saatuani herkut käsiini ylitsevuotava iloni pääsi valloilleen niin, että mieheni totesi jo, ettei kolme desilitraa limsaa voi olla iso asia missään olosuhteissa. Minä ihmettelin hymy korvissa, että miksi ihmeessä ilmaisesta ruoasta ei saisi olla riemuissaan.

Bonuksena kävimme vielä syömässä roskaruokaa, josta sai "kaupanpäälle" pehmoleluhauvoja, joita minulla on jo lauma erilaisia yksilöitä kotona. (Naurettavaa ja lapsellista, tiedän. Mutta minusta silti hauskaa. Pieni koiralaumani on suloinen. Ehdottomasti valopilkku.)

Syönnin jälkeen kiiruhdimme takaisin jonottamaan ilmaisia kenkiä, PUMAN KENKIÄ. Kävi kuitenkin ilmi, ettei kenkiä sinänsä jonotettu, vaan homma toimi siten, että viereisen rakennuksen noin kymmenennen kerroksen parvekkeelta laskettiin liikkeelle ilmapallon naruun kiinnitettyjä kenkiä. Kengät sitten laskeutuivat hitaasti alaspäin sinne, minne tuuli sattui niitä kuljettamaan. Kengän saapuessa lähemmäksi kymmenet ihmiset rynnivät sitä kohti. Yleensä pisimmät ja vahvimmat pärjäsivät kilpailussa parhaiten ja lyhimmät jäivät jalkoihin ja kaatuilivat kuraiseen maahan. Huomasin pian, että mahdollisuuteni saada kaipaamani kengät olivat lähes olemattomat. Mieheni tiesi asian tärkeyden, ja kannustukseni säestämänä osallistui kenkäjahtiin.

Lopulta meitä "onnisti". Mieheni onnistui tungeksivan ihmisjoukon keskeltä nappaamaan pikkuisen puun oksalle laskeutuneen kengän. Siihen mennessä kilpailu kengistä oli kuitenkin ehtinyt muuttua totiseksi, säälimättömäksi metsästykseksi. Näin hädin tuskin tungeksivien ihmisten lomasta, kuinka puolenkymmentä ihmistä hyökkäsi mieheni kimppuun ja yritti kukin voimillaan riistää kengän hänen käsistään. Minä huusin täyttä kurkkua, mutta kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota.

Nujakassa mieheni menetti kengän, ja ennen kuin tajusinkaan, pieni pahainen kakara iso jengi tukenaan kävi käsiksi mieheeni syyttäen häntä vaatteidensa likaamisesta. Tilanne näytti aluksi harmittomalta, sillä häikäilemätön kakara oli selkeästi miestäni lyhyempi. Pian kuitenkin pojan isommat kaverit puuttuivat tilanteeseen ja näin, kuinka mieheni päätyi selälleen maahan ja tämä pieni kusipää alkoi lyödä häntä kasvoihin. Mieheni sai torjuttua suurimman osan viuhuvista nyrkeistä ja pääsi lopulta ylös kuraisena, huuli turvoksissa, silmälasit vääntyneinä ja suunnattoman raivoissaan. Pientä kadunkasvattia jengeineen oli kuitenkin turha alkaa ojentaa, ja kiukkuinen mieheni oli valmis lähtemään kotiin. Minä olin hetken aivan sanaton. Säikähdin, raivostuin ja huolestuin samaan aikaan. Mieheni ei saanut sanaakaan sanottua edes minulle. Minä sen sijaan kävin asiallisesti purkamassa pahaa mieltäni tapahtuman järjestäjille ja paikalle myöhemmin sattumalta saapuneelle poliisille.

Varsinainen kiukku kuitenkin iski minuun vasta kotimatkalla. Kuinka täällä oikeasti tullaan sumeilematta lyömään ihmistä kasvoihin, jos hän onnistuu nappaamaan putoavan kengän?! Lyömään??!! Loppuillan olenkin sitten harjoittanut ammattiani ja päättänyt mieheni kanssa sopivasta reklamaatiosta kyseisen markkinointitempauksen järjestäjälle, pahoinpitelyrikosilmoituksesta ja vahingonkorvausvaatimuksista. Yhtäkkiä ilmainen cokis sen kummemmin kuin ilmaiset kengätkään eivät tunnu minusta enää suurilta ilonaiheilta. Se niistä valopilkuista sitten.

torstai 19. maaliskuuta 2009

Väsyneen päivän ilta

Lupaavasti alkanut päivä jatkui vähän hiljaisemmissa merkeissä. Näin käy elämässäni usein, minkä tulette huomaamaan, mikäli seuraatte blogiani.

Toivoisin, että pikkuhiljaa voisin olla onnellinen ja virkeä kokonaisen päivän kerrallaan. Toisinaan olenkin. Ja jos saisin elää valoisia päiviä useita peräkkäin, se vasta upeaa olisikin. Toistaiseksi elän kuitenkin jatkuvassa vuoristoradassa, jossa välillä nousen korkealle huipulle ja riemuitsen näköalasta, ja sitten syöksyn yllättäen hurjaa vauhtia alas pimeään tunneliin, jossa ei näy valonpilkahdustakaan.

Onneksi tänään olen kuitenkin saanut elää normaalia opiskelijan (vähän vähemmän hehkeää) arkea. Lähdin luennolle hyvillä mielin, kun olin ensin syönyt mieheni laittamaa ruokaa ja leikkinyt hauvelimme kanssa. Luennolla iski kuitenkin väsy. Olin kiusallisen lähellä torkahtaa kesken kaiken. Luennolla oli vain kymmenen ihmistä ja pulpettimme muodostivat ringin, jossa jokainen näki toistensa kasvot. Jouduin pinnistämään kaikkeni pysyäkseni hereillä. (Viimeisen vuoden ajan olen ollut loputtoman väsynyt. Uuvun helposti, nukun paljon ja haukottelen vähän väliä...)

Tauolla päätin pelastaa itseni hankkimalla dopingia; seuraavalla luento-osuudella join teetä ja söin kaksi Geisha-patukkaa. Siinä oli varmasti yksi suklaapatukka liikaa, sillä loppuosan luennoista voin pahoin.

Bussissa matkalla kotiin sain vatsakipuni seuraksi päänsäryn, orastavan kurkkukivun sekä hartiasäryn. Oloni ei parantunut edes mieheni ja Nellan kanssa tehdyn ulkoilulenkin jälkeen. Mieleni onneksi piristyi auringonlaskua ja merenrantamaisemaa sekä Nellan hyppelyä katsellessa. Päätin jättää illan akrobatiatreenit väliin flunssaisen oloni vuoksi ja tunsin itseni hyvin laiskaksi.

Illalla en olekaan sitten saanut aikaiseksi sen suurempia, vaikka tenttimateriaalia olisi puolitoista tuhatta sivua, kodin nurkissa villakoirakennel ja keittiössä alati kasvava tiskivuori.

Illan valopilkku oli ehdottomasti Nellan kanssa kahdestaan tehty iltalenkki. Tapasimme sattumalta aivan uuden koirakaverin, joka oli ainakin melkein yhtä energinen ja aktiivinen kuin Nellakin. Rauhallisella paikalla karvakorvat pääsivät tutustumaan toisiinsa ilman hihnoja, mistä seurasi kunnon painiottelu. Nella ei osoittanut pienintäkään antautumisen merkkiä, vaan rökitti sumeilematta ainakin kolme kertaa itsensäkokoista leikkikaveria. :)

Nyt yritän päästä nukkumaan ja toivon huomiselle vähemmän päänsärkyä.

Aamuaurinko - pilkkua suurempi valoilmiö

Kun sikeän uneni läpi alkoi tunti sitten tunkeutua pieni, mutta alati voimistuva vikinä ja levoton sängynreunan raapiminen, päätin torjua todellisuuden. Käänsin kylkeä ja nipistin silmät entistä tiukemmin kiinni.

Pakoni peiton alle osoittautui kuitenkin melko tehottomaksi hätäratkaisuksi, kun ilmoille kantautui kolme kimeää haukahdusta. Raahautuessani ylös sängystä vannoin, että palaisin sinne takaisin vartin sisällä.

Ulkona näin kuitenkin merkillisen valoilmiön, joka sai minut hymyilemään ja antoi uutta energia. Moneen aamuun ei aurinko ole noussut yhtä kirkkaana yhtä siniselle taivaalle ja saanut lunta kimmeltämään yhtä kauniisti.

Rikoin lupaukseni sänkyyn palaamisesta, kun risteys risteykseltä valitsimme pitemmän ja hauskemman reitin. Nella kulki onnellisena omassa hajujen maailmassaan, ja minä hymyilin sille ja auringolle. Hauveli myös käyttäytyi tavallista kiltimmin: ohitukset sujuivat lähes moitteetta, pyöräilijät hymyilivät kiitollisina, kun odotimme kaikessa rauhassa ja annoimme heille tietä. Jopa muut lenkkeilevät koiruudet saivat rauhassa kävellä omia reittejään. Olin NIIIIN ylpeä pienestä kakarastani. Hyvin onnistunut lenkki pieneltä kleini-lapselta ja unenpöpperöiseltä omistajalta. :)

Mieheni nukkuu vielä sikeästi sängyllä ja koirani retkottaa vatsa täynnä autuaana lattialla. Olen kirjoittamiseni lomassa juonut kupillisen hunajalla maustettua teetä ja nyt käperryn sohvalle viltin alle. Tänään ei ole töitä ja luentokin alkaa vasta klo 14. Valoisaa aamua kaikille.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2009

Get this party started!

Ensimmäinen kirjoitus omaan blogiini ja tyhjän paperin kammo uhkaa yllättää... Hmmm..

Tässä blogissa haluan kertoa jo yli vuoden kestäneestä ja kauas tulevaisuuteen jatkuvasta jälleenrakennusurakastani - elämäni sirpaleiden keräämisestä ja paikalleenasettelusta sekä uusien rakennustarpeiden etsimisestä. Toivon, että asioiden kertominen auttaisi minua jäsentämään elämääni paremmin ja muistamaan mustina päivinä myös koetut hyvät hetket.

Täällä muistellaan edesmennyttä avopuolisoani sekä yritetään oppia hänen elämänilostaan. Tahtoisin kertoa lukuisia tarinoita yhteisistä hetkistämme, hänen lyhyestä elämästään, hänen urheudestaan ja elämänhalustaan sekä onnesta ja rakkaudesta, jolla hän minut ympäröi. Toivoisin myös voivani pukea sanoiksi sen mittaamattoman ikävän ja surun, minkä hänen lähtönsä minulle aiheutti.

Blogissani aion kertoa myös suurista haaveistani ja seurata niiden toteutumista. Ja kuten jo otsikkokin kertoo - täällä etsitään valopilkkuja jokaisesta päivästä. :)

Täällä nauretaan elämäni suurimman valopilkun - suloisen, pienen Nella-koirani - touhuille.

Täällä myös muristaan vaikeille asioille: hankalille ihmissuhteille, stressaavalle opiskelulle, väsyttäville töille, tylyille bussikuskeille, kurakelille ja nuriseville ihmisille. Siis kaikelle, mikä kiukuttaa.

Blogissa siis seurataan minun - tavallisen tytön - (lähes) tavallista elämää.

Minulla on sanottavaa.