Onni on... lämmin koiranpentu

Heräsin juuri Nellan kanssa vanhempieni luona reilun parin sadan kilometrin päässä kotoa. En siis ole menossa tenttiin, joka alkaisi vajaan tunnin kuluttua. Lomani on näköjään sujunut niinkuin pitikin. :)

Matkustimme eilen noin kaksi ja puoli tuntia junalla ja Nella käyttäytyi taas kuin enkeli. Se pötkötteli koko matkan sylissäni osoittamatta minkäänlaista levottomuuden merkkiä. Kummallista käytöstä koiralta, jonka energisyyttä, eloisuutta ja loputonta vauhdikkuutta kaikki ihastelevat.

Ennen junan lähtemistä meillä oli hieman ylimääräistä aikaa, joten kävin esittelemässä Nellaa entisellä työpaikallani. Voi sitä lässytystä, hymyä ja ihastelua, kun työpaikkani suurimmat koiraihmiset kokoontuivat aulaan silittelemään Nellaa, joka häntä heiluen juoksenteli riemuissaan sylistä toiseen. Kaupungilla kulkiessamme saimme myöskin taas monta hymyä osaksemme. Yksi työkavereistani sanoikin, että Nellasta tulisi hyvä "terapiakoira", kun kaikki ihmiset ilahtuvat niin kovasti nähdessään sen. Vastasin vain, että Nella nimenomaan onkin minun henkilökohtainen terapiakoirani. En usko, että kukaan ymmärsi, kuinka tosissani olin.

Perille päästyämme Nella hurmasi taas kerran perheeni - mukaanlukien äitini, joka on useaan otteeseen ilmoittanut suorastaan vihaavansa koiria. Äitini jaksoi viimeiseen asti sanoa, ettei minun ikinä kannattaisi hankkia koiraa, sillä niistä on vain haittaa ja vaivaa. Nykyään hän lässyttää Nellalle, kutsuu sitä pieneksi kullaksi, silittää sitä ja antaa sen tulla syliinsä istumaan. Tämä on varmasti merkittävin osoitus siitä, kuinka suuri sydäntenvaltaaja ja kuinka erityinen tapaus minun pieni koiralapseni on.

Luin kerran erään kasvattajan sivuilta kommentin: "Joka väittää, ettei rahalla saa onnea, ei ole koskaan omistanut koiranpentua." Minun kohdallani tämä pitää paikkansa harvinaisen hyvin. :) Nella pelastaa pahimmankin päivän.

Untuva on kuoren alla

Ystäväni pelasti minut eilen pyytämällä minut ja Nellan pienelle iltakävelylle ennen kuin ehdin menettää malttini täydellisesti ja nolata itseni vieraidemme edessä. Hänelle sitten purin asioita suurella tunteella koko lyhyen lenkkimme ajan. Toivottavasti suurin osa naapurustosta oli jo nukkumassa, sillä ikkuna auki iltaa istuvat kuulivat varmasti kuka minkäkin osan syvimmistä tunnoistani.

Kotona minua odotti kuitenkin yllätys. Mieheni sisko oli käsittänyt väärin jotakin, mitä olin yrittänyt mumista pahoitteluksi lähtiessäni, ja oli nyt itkuinen, verisesti loukkaantunut ja aivan valmis lähtemään parin tunnin kotimatkalle keskellä yötä. Hän oli vakuuttunut, että koko päivän kestänyt kiukkuni, jota olin yrittänyt ilmeisen huonolla menestyksellä peitellä, johtuisi hänestä ja heidän vierailustaan.

Tiedän, että edellisestä kirjoituksestani voisi saada sellaisen käsityksen, että mieheni sisko olisi ollut oikeassa, mutta näin asia ei kuitenkaan ollut. Olin vain herännyt aamulla kiukkuisena ilman mitään erityistä syytä ja eikä kiukkuni päivän mittaan laantunut kuin ainoastaan hetkittäin. Välillä kierrellessämme kaupungilla onnistuin vilpittömästi hymyilemään. Myös leffankatselutuokio oli aivan mukava ja onnistunut.

Kävi vain niin, että pelkoni, josta olin puhunut miehelleni jo tyttöjeniltaan liittyen, toteutuikin vieraidemme seurassa. Olin jo pari päivää ennen perjantaita tunnustanut miehelleni sekä yhdelle ystävistäni pelkääväni, että masennukseni saisi minut valtaansa kesken hauskanpidon ja että olisin ainoa, joka ei osaisi nauttia mukavasta yhdessäolosta.

Onnistuin onneksi selvittämään ajatuksiani vieraillemme niin, että väärinkäsitys saatiin oikaistua ja mieheni sisko katsoi voivansa jäädä meille yöksi. Halasin vierastamme lämmöllä ja sain sitten tilaisuuden itkuisena sopertaa tunteistani. Tilanteesta kehkeytyi henkilökohtainen ja äärimmäisen kallisarvoinen kyynelten sävyttämä keskustelu, joka jatkui aina aamukolmeen asti. Miehet lohduttivat, silittivät ja pitivät sylissä itkuisia tyttöjään, kunnes kumpikin vuorollaan nukahtivat.

Vaikka todella olisin toivonut meille hauskempaa ja kevyempää illanviettoa, minua ei sinänsä kaduta mikään. Olen ylpeä itsestäni, että osasin kertoa rehellisesti tunteistani sekä selvittää asiaa omalla ainaisen vilpittömällä tyylilläni. Päädyin myös kertomaan vieraillemme asioita edesmenneestä rakkaastani sekä meidän surullisesta menneisyydestämme, joka edelleen vaikuttaa minuun päivittäin. Eilen tuli nimittäin kuluneeksi tasan neljä vuotta rakkaimpani ensimmäisestä kohtauksesta, joka aloitti koko epätoivoisen sairastamisen syöksykierteen. Se päivä muutti koko elämäni, ja sen jälkeiset tapahtumat ovat nakertaneet elämäniloani sekä uskoani hyviin asioihin.

Minulle oli tärkeää, että sain kertoa menneisyydestäni myös vieraillemme, sillä toivon, että hekin sitä kautta oppisivat tuntemaan minut sekä ymmärtämään minua paremmin. Joudun monessa seurassa nielemään pahan oloni ja pitämään muistoni sisälläni, jotten raskailla ja pelottavilla asioilla säikäyttäisi ihmisiä ympärilläni tai latistaisi muiden tunnelmaa. Näen usein, kuinka vaivautuneiksi ihmiset tulevat, jos vastaan rehellisesti kysymykseen "Mitä sinulle kuuluu?".

Toivon, etten purkauksellani järkyttänyt vieraitamme liikaa. Ainakin he vakuuttelivat, että saisin vapaasti puhua ja ettei minun tarvitsisi peitellä pahaa oloani. Se tuntui minusta niin hyvältä. En voi sanoin kuvailla, kuinka paljon minulle merkitsee, että saan toisinaan näyttää heikkouteni muillekin, kuin vain läheisistä läheisimmille.

Tuntui hyvältä saada itkeä pienessä kippurassa sängyllä ja tuntea mieheni ja vieraidemme lohduttavat kädet ympärilläni. Tuntea, että minusta välitetään ja huolehditaan. Osasin myös tehdä saman mieheni siskolle keskutelun edetessä muihin aiheisiin. Uskon, että keskustelu teki hyvää meille kaikille. Tänään vieraamme lähtivät hyvillä mielin, eikä minullekaan jäänyt mistään typerä tai keskeneräinen olo.

"Minä haluaisin
veistää menneistä laivan
Minä haluaisin
tehdä murheista purjeen
ja puhaltaa
ja puhaltaa

Minä haluaisin
haluaisin

Älä pelkää kyyneleitä
sydämellä on harhateitä
Älä pelkää rikkomista
untuva on kuoren alla
Sillä rakkaus on työtä
sillä rakkaus on työtä

Onni ei tule odottamalla
eikä se antaudu ahneudelle
Onni ei pysy pakottamalla
eikä elä ruokkimatta
sillä vapaus on meissä
sillä vapaus on meissä

Minä haluaisin
haluaisin

Minä haluaisin
veistää menneistä laivan
Minä haluaisin
tehdä murheista purjeen
ja puhaltaa
ja puhaltaa"

(Tommy Tabermann: Minä haluaisin)

Känkkäränkkäpäivä

MURR.

Tänään minulla on ollut känkkäränkkäpäivä. En yhtään tiedä, miksi.

Eilen oli ihan onnistunut tyttöjenilta kaveriporukalla. Joukossamme oli yksi raskaana oleva ystävä. :) Me muut saimme sitten kuulla kauhutarinoita siitä, kuinka paha olo voi olla peräti useamman kuukauden ajan ja kuinka kummallisilta ja epämiellyttäviltäkin vauvan liikkeet tuntuvat. Meillä oli mukava ilta hyvässä seurassa hyvän ruoan kera.

Palattuani illalla kotiin meillä oli vieraita. Mieheni sisko puolisoineen oli tullut meille viikonlopuksi. Se oli sovittu aiemmin päivällä, ja odotin vierailua innolla. Meillä oli ihan mukava, joskin väsynyt ilta.

Siinä oli siis eilisen valopilkut. Siihen ne sitten loppuvatkin.

Tänä aamuna heräsin flunssaisena, väsyneenä ja suunnattoman kiukkuisena. Känkkäränkkä oli tullut yllätysvierailulle. Se varmaan livahti sisälle samalla ovenavauksella vieraidemme kanssa. Nyt minua ärsyttää aivan kaikki.

Minua kiukuttaa se, miten mieheni puhuu minulle. Kiusaa minua harmittomilla pikkuasioilla, jotka juuri tänään saavat minut raivon partaalle. Minua kiukuttaa se, kuinka hän nauraa vieraidemme kanssa, kun minä olen kiukkuinen. Minua kiukuttaa se, että kaikilla muilla on hauskaa paitsi minulla.

Minua kiukuttaa se, että minulla on flunssa enkä jaksa tehdä mitään.

Minua kiukuttaa se, kuinka vieraamme puhuvat koirallemme. Ihan kuin tietäisivät siitä enemmän kuin minä.

Nyt laulamme ultrastaria. Yleensä rakastan kyseistä ajanvietettä. Mieheni ja hänen siskonsa ovat kuitenkin raivostuttavan hyviä laulajia ja keskustelevat keskenään musiikin teoriasta, mistä minä en tiedä mitään. Tosin pystyn kyllä laulamaan lähes samoja pisteitä kuin he, mutta tällä hetkellä se ei taida kiinnostaa miestäni tippaakaan. Ja minua KIUKUTTAA.

MURR.

Jos ikinä selviän näistä vieraista menettämättä täysin kasvojani - siis mieheni siskosta, hänen puolisostaan ja känkkäränkästä - voin ehkä taas uskoa valopilkkuihin. Tällä hetkellä niitä ei juuri näy.

MURR.

Tyhmä mies. Tyhmät vieraat. Tyhmä känkkäränkkä. Tyhmä minä.

MURR.

Energisen päivän vähemmän energinen ilta

Jee! Tähän asti olen onnistunut noudattamaan kaikkia laatimiani pelisääntöjä. :)

En ole tehnyt elettäkään lukeakseni tenttiin enkä myöskään ole tuntenut siitä kovin suurta syyllisyyttä. Ole ulkoillut ja leikkinyt Nellan kanssa, aloittanut pipon (jos siitä nyt ikinä sellaista tulee) neulomisen sekä muistanut syödä ennenkuin huono olo on päässyt yllättämään.

Ihan onnistunut päivä siis. Päivällä tunsin jopa olevani täynnä energiaa. Jostain syystä illan mukana on kuitenkin hiipinyt myös selittämätön haikumieli. Minun haikumieleni on sellainen tyhjä, hiukan surullinen ja turvaton olo, jolle ei läheskään aina löydy mitään havaittavaa syytä. Ehkä pienen iltalenkin jälkeen osaan mennä ehjempänä nukkumaan.

MURR.

Attitude adjustment

Aurinkoinen aamulenkki on tehty, ja nyt istumme Nellan kanssa korituolissa syömässä suklaata. Kyllä, kummallakin on omat suklaat ja minulla on lisäksi kupillinen jasmiiniteetä. Minulla on hyvä mieli! :D

Ihanalla aamukävelyllämme pohdin viimepäivien masentunutta oloani ja päätin, että jotakin on tehtävä. (Kuinka monta kertaa olenkaan tehnyt saman päätöksen...) Lenkin aikana asetin itselleni pelisäännöt.

1. Siihen asti, kun uusi työni 22.4. alkaa, minulla on LOMAA.

2. Loma tarkoittaa, että saan hyvällä omatunnolla tehdä kaikkea mukavaa.

3. Nukun päiväunet, kun minua nukuttaa.

4. Pidän itsestäni yhtä hyvää huolta kuin Nellastakin. Muistan siis esimerkiksi ruokkia itseni säännöllisesti.

5. En lue enkä mene ensi viikon tenttiin.

6. Seuraava tenttini on 27.4. ja luen siihen kaikessa rauhassa (siis lomani aikana) ja kohtuudella.

Kävin itseni kanssa pitkät sopimusneuvottelut (!! kuulostaapas skitsofreeniseltä, mutta tiedän olevani itse itseni pahin vihollinen). Kaikkein vaikein kohta oli numero 5. Siihen jouduin neuvottelemaan lisäklausuulin, jonka mukaan saan lukea, jos jostain syystä haluan haastaa itseni omaksumaan puolitoista tuhatta sivua yhdessä viikonlopussa stressaamatta siitä tippaakaan.

Näillä mennnään. Ainakin kovasti yritetään. Lomani aikana haluaisin ainakin ulkoilla paljon, tehdä ehkä käsitöitä, leikkiä Nellan kanssa ja nauttia keväästä täysillä.

Let's see what happens!

Valoa ystävältä

On tämäkin aika olla hereillä ja kirjoittaa blogia... Muutaman tunnin päästä pitää varmaan lähteä Nellan kanssa aamulenkille, ja ensin pitäisi ehtiä nukkua. Lyhyesti siis:

Päiväni oli hyvin väsynyt ja masentunut. Olisin voinut maata sängyssä koko päivän, ellei mieheni olisi (ONNEKSI) patistanut minua ylös. Hän sanoi, että saisin mennä takaisin nukkumaan vaikka heti kymmenen minuutin kuluttua, jos vain hetkeksi nousisin vaikka vain syödäkseni ja pelatakseni korttia (!! ei kuulu harrastuksiimme - ensimmäistä kertaa pelasimme), mutta ihme kyllä se toimi. Sen jälkeen onnistuin osallistumaan pyykin pesemiseen ja kauppareissuun ja ruoan laitoin jopa itse omin voimin (tosin äitini joutui puhelimitse kannustamaan minua ryhtymään siihen). Näin työlästä elämäni joskus on, kun voimattomuus iskee.

Loppuillan pelastus oli kuitenkin vierailu ystäväni luona. Hän oli pyytänyt minut kylään pohtimaan erästä ammatillista ongelmaa, ja sieltä minä sitten kömmin kotiin vasta puoli tuntia sitten. Ongelman lisäksi ehdimme jutella muistakin asioista ja meillä oli oikein hauskaa. Muistin taas, kuinka korvaamattomia ystävät ovat. Ehdottomasti päivän valopilkku.

Lisäksi Nella sai minut nauramaan kävelemällä läppärini näppiksen päältä ja nuolemalla näyttöä samalla, kun minä yritin selvitellä ongelmaa ennen ystäväni luokse lähtemistä. Ei sitten minkäänlaista yksityisyyden kunnioittamista neidiltämme! :D

Nella-haukku - elämäni kirkkain valopilkku

Tänään olen voinut sekä fyysisesti että henkisesti paremmin kuin eilen. Koska tänään on kuitenkin ollut melko tylsä ja laiska päivä, ajattelin kertoa teille hieman enemmän tämän hetkisen elämäni suurimmasta ja kirkkaimmasta valopilkusta, eli rakkaasta Nella-lapsestani. Nella muuten täyttää huomenna puoli vuotta. :)

Nella on pieni ja pörröinen kleinspitz, joka muutti meille joulukuun alussa. Suhteellisen uusi tulokas siis. Nella on ensimmäinen koirani, jonka kanssa kaikki on ollut aivan uutta ja ihmeellistä. Lapsena en äitini allergian ja astman takia koskaan saanut muuta lemmikkiä kuin akvaariokaloja, vaikka haaveilin kovasti omasta eläinlapsesta. Muistan halunneeni ikävaiheestani riippuen koiran, kissan, kanin, hevosen, delfiinin, simpanssin tai kanarianlinnun. Jouduin kuitenkin tyytymään lähinnä leppäkerttuihin, muurahaisiin ja hämähäkkeihin.

Taustani vuoksi oli siis iso asia, kun pitkin viime syksyä aloin yhä enemmän ja enemmän haaveilla omasta hauvasta. Haave tuntui minusta (äitini pitkän aivopesun turruttamana) jotenkin saavuttamattomalta, kunnes mieheni, joka siihen asti oli vastustanut ajatusta koirasta, lopulta päätti kannustaa minua. Hän vakuutti, ettei haaveeni ollut mitenkään mahdoton ja että elämässä pitäisi tehdä asioita juuri niinkuin itse haluaa. Hänen kommenteistaan riemastuneena ryhdyin selvittämään asiaa ja kymmenenviikkoinen Nella-vauva muutti meille - ihmeiden ihme - jo viikon päästä mieheni kannustuksesta.

Nella on siis minulle ihkaensimmäinen karvainen vauveli ja siksikin aivan erityinen. Lisäksi tämä pienoinen on ihmeellinen muistutus omasta itsenäisestä elämästäni. Koiran hankkiessani en pitänyt perheeni tai ystävieni mielipidettä painavampana kuin omaani, vaan uskalsin tehdä ikioman ratkaisun, joka poikkesi lähimpieni neuvoista.

En ole päiväkään katunut päätöstäni. Nella on hurmaavin olento, minkä koskaan olen tavannut. Se saa aina hymyn huulilleni, vaikka koko muu maailma tuntuisi romahtavan niskaani. On ollut suunnattoman ihmeellistä seurata sen kasvua ja kehitystä ja yrittää kasvattaa siitä kunnon koirakansalaista. Toki yhteiselomme on tarkoittanut myös epäinhimillisiä herätyksiä aamuyöllä, nousemista sängystä suoraan pissalätäkköön, erinäisten jätösten siivoamista lattioilta sekä suurta huolta silmätulehduksista, ohuesta turkista, pissatulehduksesta - mistä nyt milloinkin huolehtivainen omistaja on keksinyt stressin ottaa. Silti hyvät puolet painavat vaakakupissa sataa kertaa enemmän kuin haitat.

Nella varmistaa, että pääsen aamuisin ylös sängystä ja että ulkoilen säännöllisesti. Nella on iloinen, aktiivinen, sosiaalinen ja hyvin utelias pieni koira. Nella riemastuu tavatessaan ihmisiä ja muita koiria. Nella ei juurikaan pelkää tehdä tuttavuutta itseensä verrattuna suorastaan jättiläiskoirien, kuten vaikka nöffien tai rotikoiden, kanssa. Nella varastaa kaapistani villasukkia aina kun avaan kaapin valitakseni vaatteeni. Nella osaa iloita pienistä asioista, kuten tyhjistä vessapaperirullista ja rapisevista karkkipapereista. Nella on aina onnellinen nähdessään minut. Nella katsoo minua suoraan silmiin tummilla nappisilmillään ja kallistaa päätään, kun juttelen sille.

Nella on myös hämmästyttänyt minut suurella älykkyydellään, ja riemuitsen suunnattomasti jokaisesta sen oppimasta asiasta. Nella-neiti osaa tähän mennessä istua, antaa tassun, käydä maahan, odottaa paikallaan, tulla luokse, hakea esineitä, laittaa palloja koriin, pyöriä ympäri takatassuillaan, haukkua pyynnöstä, hypätä pyynnöstä sekä odottaa kiltisti ovella, kunnes saa luvan jatkaa ulos. Tämän päivän ehdoton valopilkku oli, kun Nella oppi ottamaan kopin, kun sille heittää pallon. Tähän asti se on vain seurannut katsellaan, kun pallo putoaa maahan ja sännännyt sitten perään. Olen taas NIIIIN ylpeä pikkuisestani. :)

Haaveilen ja harkitsen keksiväni Nellan kanssa jonkin yhteisen harrastuksen. Ensimmäinen askel on pentujen arkitottelevaisuuden alkeiskurssi, jonka pitäisi alkaa ensi kuussa. Toivottavasti Nella saa siellä paljon lisää kavereita. Itse toivon löytäväni kaltaisiani - ihmisiä, jotka jaksaisivat loputtomasti höpöttää haukkujensa touhuista sekä iloita elämästä karvakorvien kanssa.

Noidankehässä

Olen kipeä. Täytyy kai se myöntää. Olen tämän päivän ja huomisen - eli viimeiset työpäiväni nykyisessä työpaikassani - sairaslomalla.

Olin aamulla aivan hukassa, kun mietin, pitäisikö minun mennä töihin vai ei. Olen huono tekemään päätöksiä ja ennen kaikkea, olen huono olemaan kiltti itselleni. Minun täytyi soittaa useampi puhelu läheisilleni selvittääkseni, olenko "riittävän" sairas jäämään kotiin. Läheisilleni, jotka asuvat satojen kilometrien päässä eivätkä ole nähneet minua kuukauteen. Silti luotan heidän sanaansa enemmän kuin itseeni; minähän saattaisin vaikka kuvitella olevani sairas ihan vain laiskuuttani.

En vain osaa hyvällä omalla tunnolla sallia itselleni lepohetkiä. Syytän itseäni lusmuksi ja laiskaksi, jos jään pois treeneistä tai töistä tai en jaksa opiskella. Minun pitäisi jaksaa loputtomasti; tehdä aina enemmän ja paremmin. Sinänsä outoa puhetta ihmiseltä, joka syksystä lähtien on useina aamuina joutunut toteamaan, ettei pääse ylös sängystä. Nellan muutettua meille on tietenkin ollut pakko nousta ylös sängystä ja käydä lenkillä, mutta sen jälkeen en ole päässyt ylös sohvalta.

Jos mieheni on ollut kotona, hän on vaikeina aamuina tuonut minulle aamiaisen sänkyyn. Mieheni on tiskannut, pyykännyt, laittanut ruokaa ja yrittänyt lohduttaa minua. Ja siinä sivussa yrittänyt hoitaa omaa opiskeluaan.

Niinä päivinä, joina mieheni on ollut koulussa ja minulla on ollut vapaata, olen saanut ruokittua ja ulkoilutettua Nellan sekä toisinaan hieman leikittyä sen kanssa. Itseäni sen sijaan en ole jaksanut ruokkia. Olen maannut sohvalla ja itkenyt, kun en pääse ylös. En jääkaapille hakemaan ruokaa, vaikka olisi nälkä; en tiskaamaan tiskejä, vaikka oli ollut tarkoitus; en järjestämään sotkuista asuntoa enkä lukemaan tenttikirjoja. Olen maannut sohvalla ja itkenyt ja soittanut ystäville, äidille, siskoille, rakkaimpani äidille. Olen maannut sohvalla ja itkenyt ja toivonut hartaasti, että joku voisi tulla ja pitää minusta huolta. Tulla ja silittää päätäni, kunnes nukahtaisin. Tulla ja sanoa, että saan olla väsynyt ja rikkinäinen, kun en sitä itse itselleni osaa sallia.

Tänään olen ollut kipeä, enkä ole edelleenkään jaksanut lukea tenttiini. Olen potenut siitä valtavaa syyllisyyttä. Tenttiin on enää viikko aikaa ja olen lukenut ehkä noin 150 sivua 1500 sivun tenttimateriaalista. Olen viikkojen ajan avannut väkisin kirjani, lukenut noin 10 sivua ja herännyt sitten korituolistani kahden tunnin kuluttua. Tämä on toistunut useina päivinä, monta kertaa päivässä: 10 sivua lukemista, kaksi tuntia unta.

Todennäköisesti siis joudun myöntämään itselleni, etten pysty hoitamaan tenttiäni. Olen täysin riippuvainen muiden ihmisten lempeistä sanoista: "Hoidat nyt vain itsesi kuntoon. Anna itsellesi aikaa. Rakkaimpasi kuolemasta on vasta vuosi, sinun ei kuulukaan olla vielä kunnossa. Terveytesi on kaikkein tärkein, opiskelu tulee vasta sitten...." Haluan kuulla nämä sanat uudelleen ja uudelleen ja uskoa niihin edes lyhyen hetken.

Itse en osaa sellaisia sanoja itselleni sanoa. Usein kyllä yritän, mutten usko itseäni. Jokin sisälläni huutaa: "Ei opiskelu ole mahdotonta! Sinun pitää pystyä! Olet huono ja laiska, jos et suoriudu tentistäsi!" Ja vaikka ajattelen näin, löydän itseni päivä toisensa lusmuamasta. Jotta en jäisi sohvalle itkemään tai nukahtaisi, minun on nimittäin tehtävä jotakin mukavaa: katsottava leffa mieheni kanssa, käytävä lenkillä Nellan kanssa, opetettava Nellalle temppuja, luettava lemmikkipalstoja jne. Näistä hetkistä poden sitten jälkeenpäin suurta syyllisyyttä. Oikein hiki nousee pintaan ja henkeä ahdistaa, kun tajuan, kuinka olen laiminlyönyt velvollisuuteni. Luulen, että tätä noidankehää eivät kykene "terveet" ihmiset ymmärtämään. Ehkä toiset masentuneet tai mahdollisesti anorektikot pystyvät samaistumaan tähän pakonomaiseen ajatuskulkuun.

Tenttiin lukeminen on siis osoittautunut lähes mahdottomaksi tämän hetkisillä voimillani. Työni olen kuitenkin hoitanut. Päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Huomenna olisi viimeinen työvuoroni. Lääkärini, psykologini, mieheni ja vanhempani ovat kukin vuorollaan suositelleet minulle sairaslomaa. En kuitenkaan ole kyennyt suostumaan siihen.

Puolen vuoden ajan olen sinnikkäästi raahautunut paikalle kaikkina sovittuina vuoroinani, vaikka olisin itkenyt edellisen illan ja yön. Vaikka olisin nukahtanut ajatukseen, että tahtoisin kuolla ja tulla haudatuksi rakkaimpani viereen. Seuraavana aamuna olen saapunut töihin hymyillen ja hoitanut päiväni kunnialla loppuun. En tiedä, mitä yritän todistaa ja kenelle. Kai olen näyttänyt itselleni, että olen ainakin jollakin tavalla normaali, kun kykenen käymään töissä. Toisaalta taas olen tainnut käydä töissä monen muun asian kustannuksella: oman terveyteni, opiskeluni, onneni ja mahdollisesti myös mieheni kustannuksella.

Eivät kaikki päivät kuitenkaan ole olleet niin vaikeita. On ollut aamuja, joina olen herännyt iloisena ja onnellisina. On myös ollut päiviä, joina olen lohduttanut miestäni ja vienyt hänelle aamiaisen sänkyyn, kun hän ei ole jaksanut nousta ylös. Toivottavasti olette siis huomanneet, elämässäni on myös hyviä päiviä ja hyviä hetkiä vähemmän mukavissa päivissä. Osaan nähdä valopilkkuja.

Huomisen poden flunssaani toivottavasti hyvällä omatunnolla. Lähden töistä tyytyväisenä, sillä en ole missään vaiheessa varsinaisesti pitänyt tästä työpaikasta. Olen korkealla koulutuksellani tehnyt puoli vuotta juoksutytön hommia hymy naamallani osaamatta antaa periksi.

Nyt alkaa onneksi muutaman viikon loma (tosin gradulle pitäisi keksiä aihe, tentteihin pitäisi lukea ja seminaarityötä valmistella). Ensikuun puolivälissä aloitan uudessa työpaikassani. En tiedä, voinko itsekään ottaa itseäni vakavasti. Tottakai näen, että kierrän pakkomielteistä kehää. En vain löydä tietä ulos.

Lupaan kuitenkin jatkaa etsintöjä.

Tasan vuosi sitten...

Tänään on merkityksellinen päivä. Osittain edellisessä tekstissä kuvailemani paha olo johtuu todennäköisesti tästä nimenomaisesta kalenteripäivästä. Olen tiedostanut tämän päivän lähestymisen jo viikkoja. Kummallista kyllä, tänään ei kuitenkaan ole tuntunut mitenkään hurjan erityiseltä. Toisaalta poden siitä jopa pientä syyllisyyttä. Toisaalta olen helpottunut. Suru kyllä löytää minut muinakin päivinä.

Tänä päivänä, tasan vuosi sitten, laskin mustiin pukeutuneena vaalean kukkavihkoni rakkaimpani arkun viereen. Tänä päivänä, tasan vuosi sitten, olin varma, että rakkaimpani katseli jostakin siunaustilaisuutta, eikä voinut uskoa silmiään. Hänellä ei ikinä ollut aikomustakaan menehtyä sairauteensa. Ja silti kappeliin kokoontui 22.3.2008 joukko surun murtamia ihmisiä siunaamaan ja saattamaan hautaan nuoren, elämäniloisen, suuresti rakastetun, vahvan miehen.

Tänä päivänä, tasan vuosi sitten, katsoin surusta ja epäuskosta väristen, kuinka rakkaimpani isä, pikkuveli, kummisetä, serkku sekä minun isäni ja veljeni kantoivat rakkaimpani vaalean arkun ulos kappelista ja laskivat sen hitaasti syvään hautaan. En ymmärtänyt tuolloin asian lopullisuutta. En ehkä ymmärrä vieläkään. En ymmärrä, kuinka näin ikinä pääsi käymään. Juuri hänelle. Juuri minulle.

Rakkaimpani oli varmasti maailman kiltein ja kultaisin ihminen. Hän ei ikinä halunnut kenellekään mitään pahaa. Minulle hän olisi toivonut kaiken onnen ja ilon, mitä kuvitella saattaa. Hänen sairautensa riisti häneltä hitaasti ja raadollisesti kaiken. Silti hän ei koskaan valittanut. Hän kohtasi vaikeutensa urheasti ja pyrki nauttimaan jokaisesta päivästä niissä rajoissa, missä se kulloinkin oli mahdollista. En voi ikinä käsittää, kuinka juuri hänelle annettiin niin epäoikeudenmukainen kohtalo. Hänelle, joka sen viimeisenä olisi ansainnut.

Tänä päivänä, tasan vuosi sitten, hiljaisessa, kevätauringon valon täyttämässä kappelissa kuultiin seuraava kappale kahdella akustisella kitaralla ilmoille loihdittuna.

"pidä kädestä kiinni jos jalkani horjuu
kanna kun korteni maahan sortuu
varjoista valoihin lentää anna
siipien suojassa kanna
sillä heikko on henkeni onnen orja
temppeli sillä vain hento sorja
kanssani kuljethan poikki tän sillan
aamun ja viimeisen illan"
(Indica: Pidä kädestä)

Toivon sydämestäni, että rakkaimmallani on nyt hyvä olla. Menetyksemme on mittaamaton.

Paha olo...

Hirveä väsy, vaikka juuri nukuin parin tunnin päiväunet. Niiden aikana päänsärkyni sentään laantui. Jäljellä on tukkoinen, nuhainen, heikko ja epämääräinen olo. Vatsa on kipeä. (En käytä juuri lainkaan alkoholia, joten se ei ole oireideni syy. Eilen sitä paitsi nukahdin suhteellisen aikaisin. Sohvalle. Kesken leffan, jota mieheni kanssa yritin katsoa.)

Osittain paha oloni on täysin omaa syytäni. En ole muistanut syödä tänään kunnolla. Lähinnä siksi, että olen nukkunut. Kävimme kyllä taas ihanalla, aurinkoisella aamupäivälenkillä mieheni ja Nellan kanssa, mutta sen jälkeen en ole jaksanut tehdä juuri mitään. Paitsi katsoin loppuun eilen kesken jääneen leffan. Olen syönyt lähinnä leipää, sipsejä, lakritsaa ja suklaata. Tyhmä minä. Minun pitäisi tietää paremmin kuin hyvin, ettei vuosien ahdistuksesta ja stressistä ärtynyt vatsani kestä tuollaista. Äsken söin sitten kaurapuuroa ja mustikkakeittoa pahimpaan olooni. Ehkä kohta helpottaa.

Mikä on kevät?

Tein juuri ihanan, aurinkoisen, keväisen aamulenkin Nellan kanssa. Eilisen kiukku on jo ehtinyt suurimmaksi osaksi laantua, ja pystyin todella nauttimaan lenkistämme.

Ulkona on ihkaoikea kevätsää. Pieni koiralapseni ei kuitenkaan vielä tiedä, mitä kevät tarkoittaa. Se on syntynyt viime syyskuussa ja nähnyt siis elämässään lähinnä pimeitä aamuja ja iltoja, kuraa, vesisadetta, loskaa ja sitten talvella ihmeellistä puhtaan valkoista lunta.

Se ei ole nähnyt, kuinka lumen ja loskan alta paljastuu kuivat kadut, vihertävät nurmikot ja pensaat. Se ei ole kuullut kevätpurojen solinaa, kevätlintujen laulua eikä varmasti ole nähnyt ainuttakaan perhosta. Se ei ole nähnyt puiden lehtiä eikä haistellut tuoretta nurmikkoa. Se ei koskaan ole nähnyt luontoa täydessä kukoistuksessaan. Hymyilyttää. Meille tulee ihmeellinen kevät.

Kenkiä taivaanlahjana...?

Tästä päivästä kehkeytyikin lopulta yllättävän mielenkiintoinen ja vaiherikas - hyvässä ja pahassa. Haaveilen usein, että saisin elää kokonaisen päivän hyvillä mielin ja virkeänä. Yleensä päiväni musertaa sisältäni kumpuavat asiat - asiat, jotka liittyvät omaan mielialaani ja kärsimääni masennukseen. Yleensä paha, turvaton ja epätoivoinen olo valtaa minut ilman mitään ulkoista, näkyvää syytä. Tämä päivä oli poikkeus.

Tänään viimeistään aloin epäillä, että koko universumi on liittoutunut minua vastaan ja päättänyt järjestäyneesti puuttua kaikkiin iloisiin hetkiini. Kävin tänään tutustumassa uuteen työpaikkaani ja allekirjoittamassa työsopimuksen. Tulevat työnantajani vaikuttivat miellyttäviltä ja halukkailta perehdyttämään minut huolella tehtäviini (jotka muuten tulevat olemaan PALJON mielenkiintoisempia ja monipuolisempia kuin tämänhetkisessä työssäni). Vierailusta jäi iloinen ja luottavainen mieli.

Tosin kuriositeettina vierailustani: jouduin juomaan väkisin kupillisen kahvia, vaikka todellisuudessa en pidä kahvista lainkaan ja olen vannoutunut teenlipittäjä. En kuitenkaan kehdannut vaatia teetä, kun ensimmäinen kysymys kuului: "Haluatko maitoa kahviisi?" Pyysin maitoa ja tein parhaani säilyttääkseni iloisen ilmeeni, kun suurin kulauksin yritin päästä juomastani mahdollisimman nopeasti eroon.

Työpaikkavierailuni jälkeen tapasin mieheni keskustassa ja sain suurella tavalla nauttia elämän pienistä iloista. Näin valopilkkuja kaikkialla. Olimme jo alkuviikosta sopineet menevämme Puman markkinointitapahtumaan, jossa mainosten mukaan olisi jaossa ilmaisia kenkiä. Olin hurjan innoissani, sillä kyseinen merkki on ehdoton suosikkimerkkini.

Taas kuriositeettina: en pidä itseäni kovin turhamaisena, sillä en tykkää maksaa vaatteistani suuria summia, en juurikaan stressaa meikkaamisesta, enkä ylipäätään käytä kovinkaan paljon aikaa tai rahaa ulkonäkööni. Työni kyllä edellyttää siistiä ja asiallista pukeutumista, mutta hoidan sen edullisten vaateketjujen vaatteilla ja vapaa-aikana pukeudun rennosti. Puma-addiktioni on kuitenkin yleisessä tiedossa, ja Joe Blascon meikkivoiteen lisäksi se on ylellisyys, jonka hyvällä omatunnolla sallin itselleni.

Paikalle saavuttuamme saimme kenkien sovittamisen jälkeen ilmaista limsaa ja suklaapatukat. Olin lapsenomaisen onneni kukkuloilla. Minusta on vilpittömän hauskaa saada sattumalta täysin yllättäen lahjuksia, joista toisinaan olisin myös valmis maksamaan. Saatuani herkut käsiini ylitsevuotava iloni pääsi valloilleen niin, että mieheni totesi jo, ettei kolme desilitraa limsaa voi olla iso asia missään olosuhteissa. Minä ihmettelin hymy korvissa, että miksi ihmeessä ilmaisesta ruoasta ei saisi olla riemuissaan.

Bonuksena kävimme vielä syömässä roskaruokaa, josta sai "kaupanpäälle" pehmoleluhauvoja, joita minulla on jo lauma erilaisia yksilöitä kotona. (Naurettavaa ja lapsellista, tiedän. Mutta minusta silti hauskaa. Pieni koiralaumani on suloinen. Ehdottomasti valopilkku.)

Syönnin jälkeen kiiruhdimme takaisin jonottamaan ilmaisia kenkiä, PUMAN KENKIÄ. Kävi kuitenkin ilmi, ettei kenkiä sinänsä jonotettu, vaan homma toimi siten, että viereisen rakennuksen noin kymmenennen kerroksen parvekkeelta laskettiin liikkeelle ilmapallon naruun kiinnitettyjä kenkiä. Kengät sitten laskeutuivat hitaasti alaspäin sinne, minne tuuli sattui niitä kuljettamaan. Kengän saapuessa lähemmäksi kymmenet ihmiset rynnivät sitä kohti. Yleensä pisimmät ja vahvimmat pärjäsivät kilpailussa parhaiten ja lyhimmät jäivät jalkoihin ja kaatuilivat kuraiseen maahan. Huomasin pian, että mahdollisuuteni saada kaipaamani kengät olivat lähes olemattomat. Mieheni tiesi asian tärkeyden, ja kannustukseni säestämänä osallistui kenkäjahtiin.

Lopulta meitä "onnisti". Mieheni onnistui tungeksivan ihmisjoukon keskeltä nappaamaan pikkuisen puun oksalle laskeutuneen kengän. Siihen mennessä kilpailu kengistä oli kuitenkin ehtinyt muuttua totiseksi, säälimättömäksi metsästykseksi. Näin hädin tuskin tungeksivien ihmisten lomasta, kuinka puolenkymmentä ihmistä hyökkäsi mieheni kimppuun ja yritti kukin voimillaan riistää kengän hänen käsistään. Minä huusin täyttä kurkkua, mutta kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota.

Nujakassa mieheni menetti kengän, ja ennen kuin tajusinkaan, pieni pahainen kakara iso jengi tukenaan kävi käsiksi mieheeni syyttäen häntä vaatteidensa likaamisesta. Tilanne näytti aluksi harmittomalta, sillä häikäilemätön kakara oli selkeästi miestäni lyhyempi. Pian kuitenkin pojan isommat kaverit puuttuivat tilanteeseen ja näin, kuinka mieheni päätyi selälleen maahan ja tämä pieni kusipää alkoi lyödä häntä kasvoihin. Mieheni sai torjuttua suurimman osan viuhuvista nyrkeistä ja pääsi lopulta ylös kuraisena, huuli turvoksissa, silmälasit vääntyneinä ja suunnattoman raivoissaan. Pientä kadunkasvattia jengeineen oli kuitenkin turha alkaa ojentaa, ja kiukkuinen mieheni oli valmis lähtemään kotiin. Minä olin hetken aivan sanaton. Säikähdin, raivostuin ja huolestuin samaan aikaan. Mieheni ei saanut sanaakaan sanottua edes minulle. Minä sen sijaan kävin asiallisesti purkamassa pahaa mieltäni tapahtuman järjestäjille ja paikalle myöhemmin sattumalta saapuneelle poliisille.

Varsinainen kiukku kuitenkin iski minuun vasta kotimatkalla. Kuinka täällä oikeasti tullaan sumeilematta lyömään ihmistä kasvoihin, jos hän onnistuu nappaamaan putoavan kengän?! Lyömään??!! Loppuillan olenkin sitten harjoittanut ammattiani ja päättänyt mieheni kanssa sopivasta reklamaatiosta kyseisen markkinointitempauksen järjestäjälle, pahoinpitelyrikosilmoituksesta ja vahingonkorvausvaatimuksista. Yhtäkkiä ilmainen cokis sen kummemmin kuin ilmaiset kengätkään eivät tunnu minusta enää suurilta ilonaiheilta. Se niistä valopilkuista sitten.

Väsyneen päivän ilta

Lupaavasti alkanut päivä jatkui vähän hiljaisemmissa merkeissä. Näin käy elämässäni usein, minkä tulette huomaamaan, mikäli seuraatte blogiani.

Toivoisin, että pikkuhiljaa voisin olla onnellinen ja virkeä kokonaisen päivän kerrallaan. Toisinaan olenkin. Ja jos saisin elää valoisia päiviä useita peräkkäin, se vasta upeaa olisikin. Toistaiseksi elän kuitenkin jatkuvassa vuoristoradassa, jossa välillä nousen korkealle huipulle ja riemuitsen näköalasta, ja sitten syöksyn yllättäen hurjaa vauhtia alas pimeään tunneliin, jossa ei näy valonpilkahdustakaan.

Onneksi tänään olen kuitenkin saanut elää normaalia opiskelijan (vähän vähemmän hehkeää) arkea. Lähdin luennolle hyvillä mielin, kun olin ensin syönyt mieheni laittamaa ruokaa ja leikkinyt hauvelimme kanssa. Luennolla iski kuitenkin väsy. Olin kiusallisen lähellä torkahtaa kesken kaiken. Luennolla oli vain kymmenen ihmistä ja pulpettimme muodostivat ringin, jossa jokainen näki toistensa kasvot. Jouduin pinnistämään kaikkeni pysyäkseni hereillä. (Viimeisen vuoden ajan olen ollut loputtoman väsynyt. Uuvun helposti, nukun paljon ja haukottelen vähän väliä...)

Tauolla päätin pelastaa itseni hankkimalla dopingia; seuraavalla luento-osuudella join teetä ja söin kaksi Geisha-patukkaa. Siinä oli varmasti yksi suklaapatukka liikaa, sillä loppuosan luennoista voin pahoin.

Bussissa matkalla kotiin sain vatsakipuni seuraksi päänsäryn, orastavan kurkkukivun sekä hartiasäryn. Oloni ei parantunut edes mieheni ja Nellan kanssa tehdyn ulkoilulenkin jälkeen. Mieleni onneksi piristyi auringonlaskua ja merenrantamaisemaa sekä Nellan hyppelyä katsellessa. Päätin jättää illan akrobatiatreenit väliin flunssaisen oloni vuoksi ja tunsin itseni hyvin laiskaksi.

Illalla en olekaan sitten saanut aikaiseksi sen suurempia, vaikka tenttimateriaalia olisi puolitoista tuhatta sivua, kodin nurkissa villakoirakennel ja keittiössä alati kasvava tiskivuori.

Illan valopilkku oli ehdottomasti Nellan kanssa kahdestaan tehty iltalenkki. Tapasimme sattumalta aivan uuden koirakaverin, joka oli ainakin melkein yhtä energinen ja aktiivinen kuin Nellakin. Rauhallisella paikalla karvakorvat pääsivät tutustumaan toisiinsa ilman hihnoja, mistä seurasi kunnon painiottelu. Nella ei osoittanut pienintäkään antautumisen merkkiä, vaan rökitti sumeilematta ainakin kolme kertaa itsensäkokoista leikkikaveria. :)

Nyt yritän päästä nukkumaan ja toivon huomiselle vähemmän päänsärkyä.

Aamuaurinko - pilkkua suurempi valoilmiö

Kun sikeän uneni läpi alkoi tunti sitten tunkeutua pieni, mutta alati voimistuva vikinä ja levoton sängynreunan raapiminen, päätin torjua todellisuuden. Käänsin kylkeä ja nipistin silmät entistä tiukemmin kiinni.

Pakoni peiton alle osoittautui kuitenkin melko tehottomaksi hätäratkaisuksi, kun ilmoille kantautui kolme kimeää haukahdusta. Raahautuessani ylös sängystä vannoin, että palaisin sinne takaisin vartin sisällä.

Ulkona näin kuitenkin merkillisen valoilmiön, joka sai minut hymyilemään ja antoi uutta energia. Moneen aamuun ei aurinko ole noussut yhtä kirkkaana yhtä siniselle taivaalle ja saanut lunta kimmeltämään yhtä kauniisti.

Rikoin lupaukseni sänkyyn palaamisesta, kun risteys risteykseltä valitsimme pitemmän ja hauskemman reitin. Nella kulki onnellisena omassa hajujen maailmassaan, ja minä hymyilin sille ja auringolle. Hauveli myös käyttäytyi tavallista kiltimmin: ohitukset sujuivat lähes moitteetta, pyöräilijät hymyilivät kiitollisina, kun odotimme kaikessa rauhassa ja annoimme heille tietä. Jopa muut lenkkeilevät koiruudet saivat rauhassa kävellä omia reittejään. Olin NIIIIN ylpeä pienestä kakarastani. Hyvin onnistunut lenkki pieneltä kleini-lapselta ja unenpöpperöiseltä omistajalta. :)

Mieheni nukkuu vielä sikeästi sängyllä ja koirani retkottaa vatsa täynnä autuaana lattialla. Olen kirjoittamiseni lomassa juonut kupillisen hunajalla maustettua teetä ja nyt käperryn sohvalle viltin alle. Tänään ei ole töitä ja luentokin alkaa vasta klo 14. Valoisaa aamua kaikille.

Get this party started!

Ensimmäinen kirjoitus omaan blogiini ja tyhjän paperin kammo uhkaa yllättää... Hmmm..

Tässä blogissa haluan kertoa jo yli vuoden kestäneestä ja kauas tulevaisuuteen jatkuvasta jälleenrakennusurakastani - elämäni sirpaleiden keräämisestä ja paikalleenasettelusta sekä uusien rakennustarpeiden etsimisestä. Toivon, että asioiden kertominen auttaisi minua jäsentämään elämääni paremmin ja muistamaan mustina päivinä myös koetut hyvät hetket.

Täällä muistellaan edesmennyttä avopuolisoani sekä yritetään oppia hänen elämänilostaan. Tahtoisin kertoa lukuisia tarinoita yhteisistä hetkistämme, hänen lyhyestä elämästään, hänen urheudestaan ja elämänhalustaan sekä onnesta ja rakkaudesta, jolla hän minut ympäröi. Toivoisin myös voivani pukea sanoiksi sen mittaamattoman ikävän ja surun, minkä hänen lähtönsä minulle aiheutti.

Blogissani aion kertoa myös suurista haaveistani ja seurata niiden toteutumista. Ja kuten jo otsikkokin kertoo - täällä etsitään valopilkkuja jokaisesta päivästä. :)

Täällä nauretaan elämäni suurimman valopilkun - suloisen, pienen Nella-koirani - touhuille.

Täällä myös muristaan vaikeille asioille: hankalille ihmissuhteille, stressaavalle opiskelulle, väsyttäville töille, tylyille bussikuskeille, kurakelille ja nuriseville ihmisille. Siis kaikelle, mikä kiukuttaa.

Blogissa siis seurataan minun - tavallisen tytön - (lähes) tavallista elämää.

Minulla on sanottavaa.